If I Can't Love U I'll Hate U Instead

3. Kenkä vasten kasvoja

Milos

Katsoin Katia puristaen hampaitani kovaa yhteen. Hän vain katsoinmeita virnitellen. Yökötti katsoa tätä ja tämän vitun kusipäisiä kasvoja. "Vai haluaako Riven erota?", tämä sanoo hyvin ivallisesti ja naurahtaa räkäisesti sen päälle. Riven katsahtaa minua ja sitten taas Katia.
"En tietenkään kulta", tämä toteaa ja kävelee tämän luokse ja suutelee tätä. Katson ihmeen vallassa näitä kahta.
Kati virnistää.
"Milos, muru, mitä kuuluu?", Kati kysyy ja hymyilee. Viha kasvaa sisälläni. Puristan nyrkkiäni yrittäessä hillitä itseäni.

"Ne ei vittu oo sun asioitas", vastaan ja lähden jo kävelemään tavaroideni luokse. "Mimii, älä jaksa olla vihanen", hän vinkuu. Nosatan reppuni puoleksi selkääni ja nappaan kegät roikkumaan sormistani.
En vastaa tytölle mitään vaa lähden kävelemään polulle päin.

"Ihan itekkö solmit noi kengät", rauhallisuus tämän äänessä viesti minulle jo sitä että hän oli valmis menemään pitkälle.
En välittänyt tästä aluksi, jatkoin vain kävelyä polulle. "Vai auttoko sun äiti, ai sori eihän se oo kuvioissa", hän nauraa ja katsahtaa virnuilevaa Riikaa. Vihan vallassa nappaan kenkäni käteeni ja heitän sillä kaikella voimalla mitä minusta lähti, kenkä lensi kohti Katin kasvoja, johon se loppujen lopuksi läsähtikin.

Rivenin kasvot olivat säikähtäneet kun hän katsoi Katin nenästä alkavan vuotaa verta. Itse pidättelin kyyneleitäni. En halunnut näyttää hänelle sitä, että minuun oli sattunut pahemman kerran.
Riven katsoi minua vihaisena ja kohta hän tuli painavasti astellen minua kohden. En tehnyt mitään puolustaakseni itseäni. Vielä.

Riven otti minua kaulasta ja nosti hieman ilmaan. Hän jännitti kasvonsa ja tämän ollessa minua paljon pidempi, sai tämä itsensä sillä näyttämään paljoakin suuremmalta, ja voimakkaalta.
Katsoin häntä syvälle silmiin. Kati lähti Riikan kanssa polulle ja jätti meidät kahdestaan. Riven nosti minua ylemmäs jolloin ensimmäinen kyyneleeni meinasi tippua.

Riven oli vihainen. Hyvin vihainen. Hän ei sanonut mitään. Hän vain puristi kaulaani, niin että jouduin seisomaan varpaillani.
Henkäisin ja nostin polveani, vetäisin sen kovalla vauhdilla ylöspäin, niin että se osui suoraan Rivenin haaroihin.
Hän irrotti otteensa välittömästi ja vetäisi henkeä hampaidensa välistä. Lähdin juoksemaan polkua pitkin sydän kurkussa.
Jatkoin juoksua koti pihalle saakka. Lysähdin polvilleni parkkipaikan asfaltille. Painoin käsivarteni maahan ja pistin pääni niiden päälle. Hengitin kovaan ääneen ja yritin saada hengitystäni tasattua. Purin hampaitani yhteen ajatellessani Katin sanoja ja Rivenin yhtäkkistä puolustus reaktiota minuun kohdistuen. En osannut odottaa tämän hyökkäävän kaulaani samalla sekunnilla kuin kenkä lensi päin Katin lärviä. Sain mielihyvää nähdessäni tämän ärsyyntyessä.

Viisi minuuttia makasin lämpimällä mutta kovalla alustalla. Olisi minulle mieluinen paikka jäädä uudeksi viideksi minuutiksi, mutta kovuus ja pienet kivet paljaiden käsivarsieni ja polvieni alla kaivautuivat pintakudokseni läpi.
Nousin seisomaan ja paljain jaloin lähdin tätä pienen kivi hilun täytteistä asfalttia vetämään.

**

Aukaisin oven joka oli onnekseni jätetty auki. Laukkuni jäi kenkieni kera rannalle. Jospa kukaan ei niitä veisi, hakisin ne viimeistään tänä iltana. Ei kello kuitenkaan ollut kuin yhden.
Talo oli luultavasti tyhjä, ketään ei kuulunut. Joten ajattelin olevani yksin. Jatkoin matkaani keittiöön, missä join lasin vettä. Olohuoneen aukolle saavuttuani uskomukseni osoittautui vääriksi. En tosiaankaan ollut yksin.

Viha alkoi välittömästi kiehua sisälläni. En jäänyt katselemaan, tai heidän katseltavaksi. Painuin suoraan huoneeseeni saaden sillä huudot perääni. "Milos!", perääni huudettiin.
Oveni aukesi.
"Heippa", äitini sanoo hymyillen. Kuitenkin tämän hymy hyytyy nopeaa kun katson tätä suupielet kovaa kohti maata. "No älä nyt ilosta pakahdu", tämä sanoo sarkastisesti.

Katson tästä pois päin ja takaisin tähän. "Miten mä voisinkaan", vastaan tälle hylkivästi.
Välini vanhempiini ei olleet parhaat. Heitä ei koskaan kiinnostaneet asiani elleivät he itse niistä hyötyneet, tai muuten liittynyt heihin.

Heitä ei näkynyt syntymäpäivillä. Ei minun, eikä mumminkaan. Ei surullisina päivinä, eräs niistä olivät vaarin hautajaiset. He olivat työmatkalla, sanoivat pistäytyvänsä myöhemmin. Myöhemmin, eli puoli vuotta sen jälkeen.

He halusivat aina tytön. Saadessaan minut, olin jo valmiiksi täysi pettymys. Muutin seitsämän vuotta sitten mummilleni. Näin heitä kolmeen viiteen kertaa vuodessa, hirveimpiä päiviä elämästäni.

"Milosein, älä viitsi kantaa kaunaa", äitini sopertaa ja istuu sängylleni.
"Sun pitäs kyllä siivota täällä, autatko sinä mummiakaan lainkaan, kylillä aina menossa, katso nyt iteäsikin, mustelmien peitossa, pitäisikö minun huolestua?", tämä selittää.

Naurahdan kuivasti. Mummini saapuu ovelle yhtä vihaisena kuin minäkin. "Älä jaksa Susanna tulla arvostelemaan, Milo on hyvä poika, toisin kuin sinä äitinä. Turha sinun on vaivata pientä päätäsi meidän asioilla, ja lopettaa esittämästä että sinua ylipäätään kiinnostaa", mummini tokaisee ja katsoo tytärtään halveksuvasti. "En minä sinua nuin kasvattanut", tämä jatkaa ja puheet vetää äitinä sanattomaksi.

Hän aukoo suutaan katsoessa meitä molempia vuorotellen.
"Mä ajattelin että teistä on mukava nähdä mua", äitini toteaa ja yrittää hymyillä. Huokaisen, ja istun sängyllr, kuitenkin pitäen välimatkaa tähän.

"Mihin sä isän jätit", kysyn ja räplään sormiani. Hän on täysin hiljaa. Ei päästä pihaustakaan. Katsomme mummin kanssa toisiamme ja sitten hiljaista äitiäni.
Hän aukaisee suutaan mutta sulkeesen saman tien.

"Susanna, mitä on tapahtunut?", mummini kysyy hiukan huolestuneena. Vaikka en vanhemmistani pitänytkään, oli minussa niitäkin puolia jotka heitä rakasti. Tottakai pidin heistä ja rakastin heitä, he ovat vanhempani. Vähitellen kuitenkin rakkaus alkoi muuttua vihaksi, kun minusta alkoi tuntua etteivät he rakastaneet minua.
Välimatka tappoi välejämme.

"Me erotaan Timon kanssa", hän toteaa ja katsahtaa meitä molempia.
Suuni loksahtaa hiukan auki ja mummin myös.
"Mi-miks?", oli ainoa asia mitä sain suustani ulos.

"Mä oon raskaana", äitini vastaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Mummini katse oli tunteeton. "Senkö takia hän haluaa erota, vai sinäkö se haluat?", mummini näyttää järkyttyneeltä, tämä keksi jo kauheita kauhu tarinoita päässään.
"Timo on sterilisoitu", äitini sanoo.
"Heti Milosin syntymän jälkeen", hän jatkaa. Mummini tajuaa. Minä en, yllättävää.

"Se ei oo sen lapsi", mummi sanoo hiljaa ja lähtee kävelemään olohuoneeseen. Nyt kaikki palaset loksahtivat paikalleen päässäni.
Nousin itsekkin sängyltä ja yritin keksiä sanottavaa.
"Anteeksi", äitini sanoo ja puristaa reisiään. Puren huultani.

"Palaatko sä isän luo, vai jäätkö sä tänne?", kysyn ja jätän äitin anteeksipyynnöt omaan onneensa.
"En mä voi palata, ehkä mä ostan oma asunnon täältä, alotan alusta, ehkä mä voin koittaa parantaa välejä ihmisiin ketkä mä jätin kun seurasin Timon tahtoa, toteutan tekemättömiä unelmia", kummastun hiukan.

"Milo, ystäväsi on ovella", mummini tulee huoneeseen ja jää sinne äitini kanssa. Saavun teiseen jossa nolostunut Riven pitelee reppuani ja kenkiäni. "Mä toin-", tämä aloittaa mutta alan työntämään tätä ulos ovesta. Tunnen tämän hätääntyvän luullessaan että työnnän tämän yksikseen pihalle. Kuitenkin astun itsekkin ulos ja lähden hissin suuntaan vetäen Riveniä ranteesta.
Läsähdän hissin seinää vasten pitäen tagosta kiinni.

"Milo mä en ois saanu suuttuu sulle", Riven toteaa ja katsoo minua edelleen kampeeni käsissään. Hymyilen hiukan tälle. "Vittu mä en kadu yhtään, että mä heitin Katia kengällä", sanon suoraan ja tämä virnistää.
"Jos en puolusta sitä nii se paljastaa tietoja mitä en haluu julki", tämä toteaa. Samaistuneena nyökyttelen.

"Miten se kiristää sua?"

Hei kullan nuput. Valitettavasti tää tulee nyt hiukan myöhässä, mutta mulla on tosi hyvä syy sille. Sairastuin siis vesirokkoon tossa kaks viikkoo sitte torstaina ja sitä sitte parantelin noin viikon verran.
Toipunut kyllä tähän mennessä jo oon ihan hyvin.
Onko teillä ollu vesirokkoo? Ja jos on nii onko teillä ollu vähä tälleen vanhempana, ihan huviksi ois mukava jakaa ajatuksia. Tylsä elämä kun näin on.

Toivottavasti piditte, uutta lukuu tulee joskus♡