Unohdetut muistot | Kelmi fanfictio

Prologi.

Varoitus! Alku saattaa olla jollain tasolla raju!

Keskiviikko 20. elokuuta 1975.

Hän tunsi, miten musta side sidottiin hänen silmilleen, jottei hän näkisi mitä tapahtui. Hän ei nähnyt muuta kuin mustaa, kun hänet kiskottiin ylös kiviseltä lattialta ja ulos sellistä. Kovakouraisesti häntä tönittiin eteenpäin kolealla käytävällä, joka sai aina kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Jostain lähistöltä kuului rapinaa, ihan kuin jossain olisi ollut hiiri. Se sai hänen mahansa vellomaan ja hän tunsi, miten ne lähes olemattomat ruoanrippeet, jota hän oli sinä päivänä saanut, yrittivät nyt pyrkiä ulos. Hän inhosi hiiriä ja vielä enemmän rottia. Oikeastaan hän pelkäsi kaikkia eläimiä.

Annabelle Greenwood irvisti tuntien olonsa huonovointiseksi. Hän ei tiennyt, mihin häntä vietiin ja mitä määränpäässä odotti, mutta hän oli varma, ettei se ollut mitään hyvää. Hän ei edes tiennyt missä oli. Pari päivää sitten, jos hän oli edes pysynyt kärryillä ajankulusta, hänet oli siirretty tänne toisesta niin sanotusta vankilastaan side silmillään. Annabelle ei koskaan ollut nähnyt kenenkään kasvoja täällä ollessaan, kaikilla oli aina sellaiset oudot naamarit kasvojensa peittona, joten hän ei myöskään tiennyt, ketkä hänet oli tänne tuonut.

"Mihin te viette minua?" hän kysyi toivoen kuulostavansa rohkealta, mutta todellisuudessa varmaan vain piipitti niin kuin surkea pikkuinen hiiri.

Mies, joka oli hakenut hänet sellistä, nauroi kylmästi ja yllättävän kimakasti, muttei vastannut hänen kysymykseensä. Annabelle tunsi olonsa pieneksi ja heikoksi miehen nauraessa. Hän tiesi, että tuo nauru enteili pahaa, eikä enää edes uskaltanut toivoa, että tulisi selviämään tästä kaikesta hengissä.

Annabelle kompuroi portaissa ja astui vähän väliä portaan ohi. Se johtui vain ja ainoastaan siitä, että hänen silmillään oli se typerä liina ja tuo mies töni häntä koko ajan, jotta hän nopeuttaisi tahtiaan. Se ei vain ollut mahdollista tässä tilassa. Täynnä arpia, toinen jalka varmasti murtuneena ja side silmillään.

"MacMillan! Päästä irti tytöstä!" kuului yhtäkkiä huuto jostain takaa ja mies pysäytti hänet.

Annabelle kaatui kovalle lattialle, kun tuo MacMillaniksi kutsuttu mies tönäisi häntä kovakouraisesti eteenpäin. Hän repi liinan äkkiä pois silmiltään ja katsoi taakseen yrittäen nousta samalla ylös. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä hän pelästyi taikasauvaa, joka osoitti suoraan häntä kohti.

"Älä ole niin varma voitostasi Potter. Yksikin väärä liike, niin tyttö saa kokea elämänsä pahimman kidutuksen", MacMillan ärisi.

Annabelle lysähti voimattomana alemmas ja tuijotti silmät kauhusta selällään taikasauvaa. Hän ei vilkaissutkaan kumpaakaan miestä, koska pelkäsi sen koituvan hänen tuomiokseen. Hänen lukuisia arpiaan kolotti jo ihan tarpeeksi ilman ylimääräistä kipua, joten turvallisinta oli kai vain istua ja odottaa, mitä tapahtuisi.

"Mitä sinä hyödyt hänestä?" toinen mies, Potter, kysyi rauhallisesti, mutta Annabelle kuuli silti raivon hänen äänessään.

"Tämä on mestarin käsky ja minä noudatan sitä. Samaa voisi muuten kysyä sinulta. Miksi tyttö kiinnostaa sinua?"

Kaikki tapahtui liian nopeasti, jotta Annabelle olisi ehtinyt ymmärtää sitä. Hän muisti vain, miten kidutuskirous oli iskeytynyt häneen ja kipu oli vallannut hänen kehonsa. Kun se viimein lakkasi, hän menetti tajuntansa ja kaikki pimeni.

***
(464 word)

Prologi oli nyt vähän lyhyempi, kuin varsinaiset luvut, mutta tässä oli nyt vaan vähän tietoa Annabellen tilanteesta. Olisko mielipiteitä?