Unohdetut muistot | Kelmi fanfictio

2. Luku.

Tiistai 1. syyskuuta 1975.

Annabelle istui herra Evansin auton takapenkillä ja katseli ohi kiitäviä maisemia. Lily jutteli etupenkillä isänsä kanssa, joten Annabelle sai ajatella rauhassa. Vasta nyt, kun hän todella oli lähdössä Tylypahkaan, hän ajatteli koulua, niin entistä kuin uuttakin. Ylipäätään koulunkäyntiä. Jos totta puhutaan, hän ei ollut kovin innoissaan kouluun menemisestä. Hän ei ollut kovin sosiaalinen, sillä hän pelkäsi kaikkia ihmisiä kokemansa jälkeen. Hän ei kestänyt kosketusta missään muodossa, koska se sai hänet hermostuneeksi ja varautuneeksi ja ties miksi.

"Olemme pian perillä", herra Evans ilmoitti ja hetken kuluttua he pysähtyivätkin suuren rautatieaseman parkkipaikalla.

Annabelle tunsi jännittävänsä lihaksiaan. Asemalla olisi taatusti paljon ihmisiä. Hän tuijotti lasittuneena eteensä kykenemättä liikkumaan edes sen verran, että olisi noussut ulos autosta. Lily vilkaisi häntä olkansa yli ja huomasi hänen hätänsä.

"Oletko kunnossa Anna?" tyttö kysyi.

Annabelle ravisti päätään havahtuakseen hädästään ja nyökkäsi vaisusti. Lily katsoi häntä huolissaan, mutta hän sanoi nopeasti selittävänsä asian junassa. Jos hän koskaan pääsisi sinne asti, hän ajatteli hermostuneena.

"No niin. Te osaattekin tästä eteenpäin itse. Hyvä kouluvuotta tytöt", herra Evans sanoi ja halasi tytärtään.

Hän vilkaisi Annabellea hieman epävarmana siitä, halaisiko myös toista tyttöä, mutta Annabelle astui varoen kauemmaksi ja mies päätti vain heilauttaa kättään. Annabelle ja Lily ottivat matka-arkkunsa ja Lily pöllönsä ja niin he lähtivät kävelemään kohti aseman pääovia. Annabelle pysytteli turvallisen matkan päässä pöllöhäkistä. Pöllöt - vaikkakin olivat tavallinen postitapa velhoilla - eivät olleet poikkeus hänen eläinkammossaan.

Annabelle oli helpottunut päästessään turvallisesti ihmismassan läpi laitureille 9 ja 10 ja puomin läpi laiturille 9¾. Sinne päästyään hän ei kuitenkaan voinut huokaista helpotuksesta. Tylypahkan juna seisoi odottavana raiteilla ja asemalaiturilla sen vieressä pyöri satoja velhoja ja noitia. Annabelle yritti tasata kiihtyvää sydämensykettään turhaan.

"Älä pelkää. He eivät tee sinulle mitään", Lily kuiskasi vetäessään matka-arkkunsa yhdelle junan ovista.

"Minä...pidätkö minua ihan outona?" Annabelle kysyi kuiskaustakin hiljempaa.

"Mitä? En tietenkään. Ihmisiä on erilaisia ja jokainen saa olla sellainen kuin on."

Annabelle nyökkäsi ja he nostivat matka-arkkunsa junaan nousten itse perässä. Kävellessään eteenpäin junan käytävällä hän väisteli ihmisiä tietäen, että jos hän koskisi johonkuhun hän menisi sokkiin. Sellainen hän vain oli luonteeltaan. Hän ei voinut sille mitään.

"Lils. Täällä", he kuulivat tytön äänen ja Annabelle katsoi vaaleatukkaista tyttöä, joka vilkutti heille yhden vaunuosaston ovelta.

"Hei Marlene. Ihana nähdä taas", Lily hymyili halatessaan ystäväänsä.

"Olen Marlene McKinnon. Sinä taidat olla Annabelle Greenwood?" Marlene kysyi ojentaen kätensä ja Annabelle nyökkäsi, mutta kavahti kauemmas kädestä.

"Minä...en pysty...", hän änkytti.

"Ei haittaa. Ymmärrän kyllä", Marlene hymyili ystävällisesti ja Annabelle huomasi pitävänsä tytöstä heti.

He astuivat vaunuosastoon ja siellä Lily ja Marlene esittelivät hänelle Dorcas Meadowesin, Mary McDonaldin ja Alice Prewettin. Annabelle pyysi tyttöjä kutsumaan häntä vain Annaksi ja huomattuaan, ettei näiden läsnäolo saanut häntä hermostuneeksi, hän koki oleelliseksi kertoa itsestään enemmän. Hän kertoi eläinpelostaan, ihmis- ja kosketuskammostaan, sekä mistä oli saanut arpensa. Toiset viisi kuuntelivat häntä ymmärtäväisinä, mutta myös myötätuntoisina.