But mama, I like boys 🏳️‍🌈

Me ollaa vaan me -14

Johanneksen näkökulma

Isä seisoo olohuoneen toisella laidalla ja pian äiti tämän vierellellä. Daniel nousee äkkiä pois päältäni ja etsii paitansa lattialta. "Mä voin selittää!" Vinkaisen pelosta kankeana.

"Sulla onki paljon kerrottavaa. Mitä me ollaan vanhempina sulle tehty ansaitaksemme tää!" Äiti saarnaa.

"Me luultiin, että sä rakastit meitä. Mutta nyt oot paholaisen puolella!" Isä jatkaa yksipuolista keskustelua.

"Ihan oikeesti! Tässä ei oo mitään outoa, se että mä tykkään pojista on ihan normaalia!" Uskaltaudun puollustautumaan samalla.

"Kappas, mulla ei oo enää poikaa! Ulos mun kodista!" Isä huutaa suoraa päin kasvojani. Otan jalat alleni ja huomaan Danin toimivan samoin. Pihalla lyyhistyn polvieni varaan pehmeälle nurmikentälle. Tunnen Danin kädet kehoni ympärillä ja teen itse samoin. Tuskalliset kyyneleet kastelevat rakkaani paitaa. Olin kai aina tiennyt, että tämä tulisi eteen, mutta en kai silti ollut uskonut sitä todeksi. Nyt minua sattui. "Annetaanko pölyn laskeutua? Karataan loppupäiväks puumajaan..." ehdotan, johon toinen nyökkää myöntävästi. Lähdemme kulkemaan käsikädessä nurmikentän poikki metsään.

-

Istumme vieri vieren puumajan patjalla. Kehoni nojaa Danin omaan. Minuun sattuu, mutta tämä tuntuu niin oikealta. " Mä en tiiä mitä voin tehä. Kai mä aina tiesin, et lentäisin pihalle, mut mihi mä voin ny men..."

"Mä en tiiä miten tästä eteenpäin, mut sen mä tiedän, että rakastan sua. Rakastan sua, enkä anna sun jäädä tänne. En jos sun vanhemmat on tollasia!"

"Mäkin rakastan sua, ihan sama mitä muut siitä sanoo." Sanon ja painan hellän suudelman Danin poskelle. Tässä tunnen oloni niin turvalliseksi, että unohdan ajantajun.

Danielin näkökulma

Havahdun puhelimeeni, se pärisee taskussani. Kaivan sen käsiini ja havahdun. Kello näyttää jo ilta kuutta ja soittaja on äiti. Hän ei ollut soitellut juuri koko kesän aikana, miksi nyt? "Moi..." Sanon vastahakoisesti vastatessani puhelimeen.

"Daniel rakas, tuutko Johanneksen kanssa käymään Hallan luona. " Äiti sanoo ehkä lempeimmällä äänellä, jonka tiedän.

"Mä en usko, että me halutaan..."

"Älä viitsi nyt. Tää asia täytyy puhua." Äiti jatkaa, mutta ei silti kuulosta vihaiselta tai turhautuneelta.

"Tää kuulostaa siltä, että säkin oot täällä. Mut mite?"

"Halla soitti ja kertoi susta ja Johanneksesta, niin ajoin tänne. Ja Daniel, mä rakastan sua, ihan sama kenestä sä tykkäät. "

"Mäki rakastan sua äiti... kai me sit tullaan." Soperran vielä ennen puhelun loppua. Kerron Johannekselle tilanteen, jonka poika tuntuu ymmärtävän. Käteni puristaa jälleen tiukasti toisen omaa matkamme alkaessa takaisin.

-

Saapuessamme mummon ovelle, kiedon käteni tiukasti Johan kehon ympärille ja painan suudelman tuon huulille. "Mitä ikinä tapahtuukin, mä rakastan sua." Kuiskaan toisen korvaan ennen kuin astumme ovesta sisään. Potkin kengät jaloistani eteisen nurkkaan. Kun käännyn ympäri, näen äidin seisovan ovelle. Tuo luo lämpimän hymyn kasvoilleen, sekä levittää kädet halaukseen. Kiiruhdan tuon syleilyyn. Kesän aikana en ole edes tajunnut, miten kova ikävä minulla on häntä ollut. Hän taitaa viittoa Johan mukaan halaukseen, sillä pian poika seisoo vierellämme halattavana.

Johanneksen näkökulma

Kylmät hikikarpalot valuvat selkääni myöten. Minua ahdistaa. Entä, jos he eivät ikinä hyväksyisi minua? Mitä, jos olisin perheetön loppuikäni? Yritän syrjäyttää ajatukseni, kun etsin Danin käden omaani vasten. Danielin äidin johdattelemana kävelemme olohuoneeseen. Ympäri huonetta on ihmisiä, jotka tunnen. En halua sanoa mitään, vaikka rakastan perhettäni. En silti voisi elää enään piiloutuen itseltäni.

"Eikö teillä oo mitään sanottavaa?" Danin äiti aloittaa, joka saa minut hämmentyneeksi. En ole kuullut kenenkään aloittavan keskustelua noin. "No voin kertoa, että teillä kuuluis olla, mutta sen ymmärtäminen voi valitettavasti viedä teiltä aikaa. Se, että Daniel ja Johannes on rakastuneita ei muuta heissä oikeastaan mitään. He ovat silti samoja mahtavia persooniaan, mutta rakastuneina. " Tuo jatkaa, joka vetää muun huoneen tosiaan hiljaiseksi. Vanhemmiltani irtoaa meihin vain pahoja mulkaisuja, mutta heilläkään ei ole pokkaa sanoa mitään.

"Mä rakastan Danielia, jos te ette haluu mun olevan onnellinen, mä en aio jäädä tänne. " Totean hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Sä käsität väärin. Halutaan, että oot onnellinen, mutta tää on väärä keino." Äiti uskaltautuu vastalauseeseen.

"EI! Ei se noin toimi! Te ette voi päättää ketä rakastan, enkä aio teiä enää hallita mun elämää! " Huudahdan vastaukseksi.