But mama, I like boys 🏳️‍🌈

Lupaa mulle -15

Danielin näkökulma

Myöhemmin samana iltana istun äidin kanssa pihakeinussa. Viimeisen tunnin hän on viettänyt aikansa puhuen Johan vanhemmille ja nyt minua pelottaa. Mistä he olivat ylipäätään puhuneet? Tai osasin arvata, mutta en sanoa tarkasti. "Mä aattelin, että kerron sulle uutiset ensin." Äiti sanoo rauhallinen ilme kasvoillaan. Odotan tuon jatkavan ja seuraavaksi kuulen sanat, jotka tulevat muuttamaan koko elämäni. "Daniel, mä haluun varmistaa, että tää on sulle okei, ennenku kerrotaan Johannekselle. Me tultiin siihen lopputulokseen, että meiän mielestä olis parasta, jos Johannes muuttais toistaiseksi meiän luokse. "

Silmissäni todentotta kirkastuu, kun leveä hymy räjähtää kasvoilleni. "Oikeesti? Se ois mahtavaa! " Hihkaisen samalla, kun kiedon käteni äidin ympärille. Jos Johannes suostuisi ideaan, meidän juttumme ei tarvitsisi loppua. Ei ainakaan vielä. "Meiä pitää kysyy Johalta!" Lisään vielä innoissani, kun nousen keinosta. Teidän Johanneksen olevan selvittämässä ajatuksia puumajalla, joten suuntaan sinne äiti perässäni. Seuraavat hetket voisivat särkeä sydämeni ikiajoiksi tai voisin aloittaa uuden elämän rakastamani ihmisen kanssa. Kaikki riippuisi nyt hänestä.

-

Lähden kiipeämään puumajan tikkaita ylöspäin. Ollessani lähes ylhäällä kuulen hiljaista nyyhkytystä. Tuskallista nyyhkytystä. Sellaista jota en ole koskaan kuullut. Viittaan äidille merkiksi jäämään alas, kun itse kapuan puumajan ovelle. Koputan varovasti ovelle. "Johannes...?" Kysyn hiljaa. Tämä saa toisen vaikenemaan hetkeksi, mutta  vastausta ei kuulu. "Rakas... voinko tulla?" Jatkan hiljaa.

Nyyhkytys voimistuu entisestään, mutta nyt saan vastauksen Johannekselta. "S-saat... Mut et sit kato mua!"

"Lupaan pitää silmät kiinni." Sanon rauhallisella äänellä. Tiesin kyllä, että Johanneksella oli itsetunto ongelmia, mutta en ollut koskaan ajatellut niiden olevan näin pahoja. "Mä tuun nyt." Kuiskaan, kun avaan oven hitaasti ja astun sisälle. Silmäni ovat painettu tiukasti kiinni, vaikka Johanneksen heikolta tuntuva keho lyyhistyy omani varaan. Käteni ovat kiedottuna toisen ympärille, kun lasken meidät lattialle istumaan. Johanneksen hysteerisesti vapisevan keho lojuu sylissäni, kuitenkin kasvot vasten minua. "Ei oo enää mitään hätää..." Sanon, vaikka en oikeastaan tiedä miten toista lohduttaisin. Tunnen paitani helman kaatuvan, mutta myös Johanneksen rauhoittuvan.

Annan toisen vain maata sylissäni jonkin aikaa. Ajantajuni on kadonnut, mutta tavallaan tämä tuntuu niin oikealta. Se, että olemme tässä yhdessä. "Johannes, saanko mä avata silmät? Mulla ois tärkeetä kerrottavaa. "

"Säkö oot oikeesti pitäny silmät kiinni tän koko ajan? Mutta eiköhän sä saa." Johannes kysyy selvästi hämmentyneenä. Poika on selvästi rauhoittunut, ainakin jonkin verran.

"Sä pyysit, joten tottakai. "Sanon, jonka jälkeen avaan silmäni. Vaikka tila on lähes pimeä, silmiäni silti häikäisee. Siristelen niitä hetken, kunnes näen tarkasti Johanneksen edelleen sylissäni. Osa pojan ylikasvaneista hiuksistakin oli kastunut kyyneleistä ja tämän kasvot olivat heleän punaiset. Kaivan Johannekselle taskustani paperin, johon tuo niistää nenänsä. "Noi yhet puhu aika kaua ja ne tuli lopputulokseen, että jos sulle vaan käy, muutat toistaiseks mun ja äiti luo." Kerron, mutta en uskalla vielä intoilla. Seuraavat sanat tulisivat joka tapauksessa olemaan ehkä jopa tämänhetkisen elämäni merkityksellisimmät.

Johanneksen suuret silmät katsovat omiani pitkään. Tuo avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta ei taida saada ääntä suustaan. Pitkän hengenvedon jälkeen kuulen sanat, jotka tulen aina muistamaan. "Jos tää on vitsi, mä vihaan sua mun loppu elämän, mut muuten mä rakastan sua ja sun äitiä niin paljon!" Johannes saa suustaan, jonka jälkeen kietoudumme pitkään halaukseen.

Johanneksen näkökulma

Mahdollisesti viimeisen yöni täällä vietän tavaroitani pakatessa. Ristiriitaiset tunnelmat vellovat mielessäni. Oli totta, että en voisi jäädä tänne. Vanhemmat eivät halunnua minua tänne nyt sen enempää kuin aamulla. Minä myös todellakin rakastan Danielia ja tämän kesän aikana eniten olin pelännyt hyvästejä, mutta nyt saisimme jatkaa yhteistä matkaamme, rakastajina. Toisaalta olen aina asunut täällä. Tunnen paikan paremmin, kuin omat taskuni. Tänne jäisi myös Joella ja tiesin, että tulisin ikävöimään vanhempiakin. Kaupunki tulisi olemaan täysin uusi paikka, kaikki tulisi olemaan uutta ja niin kauan kuin olisin alaikäinen, minut voitaisiin käskeä takaisin tänne. Takaisin suvaitsemattomien ihmisten pariin.

-

Varhain seuraavana aamuna olen sullomassa tärkeimpiä tavaroitani mustan Bemarin takakonttiin, Danielin omien sekaan. Suljen takakontin luukun ja annan katseeni kiertää valtavan pihapiirin vielä viimeisen kerran. Vain Joella oli käynyt hyvästelemässä minut, joten minua ei oikeastaan edes harmittanut lähteä. Astelen auton vierelle ja hyppään takapenkille. Katseeni kohtaa Danielin kanssa, joka tarttuu kädestäni. Vain hetkeä myöhemmin auto lähtee liikkeelle, joka saa oudon tunteen valtaamaan minut. Aivan kuin osa minusta olisi irronnut. Kuulen kuitenkin Danielin lausuvan seuuraavat sanat, jotka tulen kantamaan mukanani kuolemankin jälkeen, " Kukaan muu ei oo valtuutettu määräämään, kuka sä oot, kuin sä itse. Ja mun minä rakastaa sua. Ihan sama mitä muut on siitä mieltä, ollaan vaan me. "

Samaan aikaan auton radiosta kuuluu, "I'm only human
I'm only, I'm only
I'm only human, human

Maybe I'm foolish
Maybe I'm blind
Thinking I can see through this
And see what's behind
Got no way to prove it... "

|Hei lukija! Ensin haluun kiittää sua, jos oot lukenut tänne asti! :D Tän tarinan kirjoittaminen on vaatinut multa aika paljon, mutta en voi kieltää, etten ois nauttinut siitä. Jos oot tänne asti selvinnyt, oot lukenut 9 498 mun kirjoittamaa sanaa. |