"Jos mä kerran vaan..."

2

Janette: 

Tuon kyseisen illan jälkeen olin viillellyt joka ilta. Olin piilottanut ruokailuveitsen tyynyni alle. Olin alkanut pitämään enemmän huppareita, jolloin viillot peittyivät eikä kukaan näkisi niitä.  Minua oltiin alettu kiusaamaan koulussa entistäkin enemmän. Minulla ei ollut mitään hajua, miksi.

TW!

Yhtenä päivänä olin päässyt kouluun, ja menossa tunnille, kun joku alkoi repimään minua hupparini hupusta. En nähnyt kuka se oli, koska hän pysytteli visusti takanani. Yritin riuhtoa itseni vapaaksi, mutta henkilö takanani oli huomattavasti vahvempi kuin minä. Voimani alkoivat loppumaan, ja vaikka yritin kaikin voimin taistella vastaan, henkilö onnistui raahaamaan minut portaikon alle. Siellä kukaan ei näkisi minua. Aloin menettämään toivoa. Henkilö käänsi minut ympäri ja näin edessäni kaksi kutosluokkalaista poikaa. Olin nähnyt heidät useasti aiemmin, mutten tiennyt heidän nimiään. Minua lähimpänä oleva poika hymyili ivallisesti ja potkaisi minua. Ulvahdin kivusta. Poika kyykistyi vierelleni ja otti kauluksestani kiinni. Katsoin häntä peloissani. 

"Nyt turpa umpeen tai sulle käy huonosti" poika sihahti. 

"Mitä te teette mulle? Ja miks te teette näin?" Inahdin. 

"Näät sitte" Kauempana seisova poika virnuli. Aloin tärisemään, ja tuntui etten saanut happea. Olin joskus lukenut jonkin artikkelin siitä, miltä ahdistuskohtaus tuntuu, ja epäilin, että tämä saattaisi olla yksi sellaisista. En ollut ennen kokenut tällaista. Poika potkaisi minua uudestaan kylkeen, ja yritin olla niin hiljaa kuin vain mahdollista. Hetken kuluttua toinenkin poika liittyi seuraan ja hänkin alkoi potkimaan minua. Makasin maassa kivusta kipristellen yrittäen olla hiljaa. Kun toinen pojista potkaisi minua poskeen, tunsin kyynelten kirvelevän silmiäni. Henkeäni ahdisti edelleen, ja kipu poltteli joka puolella kehoa. Pidin silmiäni kiinni, koska en halunnut nähdä poikia tai velttoa kehoani. Tunsin kovan iskun vasempaan silmääni ja sitten nenääni. Tunsin, kun jotain märkää alkoi valua poskeani pitkin. Hienoa, nenäni vuosi verta. Toivottavasti se ei pilaisi vaatteitani. Tai no, vitut siitä, ne olivat todennäköisesti muutenkin jo veren ja lian peitossa. Monia samanlaisia iskuja sateli ympäri kehoani. Oikea käsivarsi, maha, vasen reisi, molemmat kyljet... Lista on loputon. Tunsin vielä valtavan iskun leukaani, ja se sattui enemmän kuin kaikki muut iskut yhteensä. Ainakin melkein. Sen jälkeen en enää tuntenut mitään. Kuulin heikosti loittonevia askelia. Pojat olivat ilmeisesti lähteneet. Makasin liikkumattomana portaiden alla, ja toivoin että kuolisin verenhukkaan. Olin satavarma, ettei kukaan näkisi minua, saatika vaivautuisi etsimään minua. Kipu poltteli joka puolella kehoa, enkä pystynyt nousemaan ylös. Toisaalta en halunnutkaan. Halusin vain jäädä siihen.
Menetin tajuntani, ja havahduin siihen, että puhelimeni värisi taskussani. Kipu oli hieman hellittänyt, ja se salli minun nousta istumaan. Otin puhelimen käteeni ja näin, että soittaja oli äiti. Vastasin puheluun.

"Missä hitossa sä oot, Janette? Kello on kohta kaheksan!" äiti huudahti.

"Mitä, onks se jo niin paljon?! Anteeks kauheesti, mä lähen niin pian ku pystyn" sanoin järkyttyneenä.

"Missä sä oikein oot?" äiti kysyi uudestaan.

"Koululla, voin selittää et miks ku pääsen kotiin" vastasin ja lopetin puhelun. Yritin vaivalloisesti nousta seisomaan, ja jotenkuten onnistuin, vaikka se sattuikin.
Nappasin reppuni lattialta ja lähdin niin nopeaa pikakävelyä kotiin kuin vain pystyin.
------------------------------------------------------------------