"Jos mä kerran vaan..."

10

Lääkäri:

Kuljeskelin rauhaisasti käytävällä, ja katselin potilaiden huoneiden ovien ikkunoista sisään nähdäkseni, tarvitsiko joku apua. Kävelin ovelta ovelle, ja yhdessä näin nuoren tytön nukkuvan. Pysähdyin katselemaan häntä. Katseeni lipui hänen suloisista kasvoistaan hänen käteensä, ja järkytyksekseni näin sen pitelevän johtokasaa. Hänessä itsessään ei ollut enää yhtäkään kiinni. En tiedä kauanko hän oli jo maannut tuossa ilman laitteita, mutta päätin kaikesta huolimatta rynnätä huoneeseen ja painaa avuntarvenappia sängyn vierestä. Oikein pian työkaverini tulivat huoneeseen, ja ryhdyimme yhdessä elvyttämään tyttöä yrittäen saada hänet henkiin. Pitkien yritysten jälkeen sydämensykekone alkoi taas piippailemaan säännöllisesti, ja huokaisin helpotuksesta. Yksi kollegoistani tutki hänet, ja sanoi, että tyttö oli joutunut koomaan. Se oli surullista, mutta sentään hän oli elossa. Lähdin ulos huoneesta jatkamaan kävelyäni ovelta toiselle. 

Janette: 

Tajusin kuulevani askelia ja pari hentoa, melkein kuulematonta ihmisen ääntä. Yritin saada selvää heidän puheistaan, mutta aivoni eivät vain kyenneet erottelemaan kuulemaani muminaa sanoiksi. En nähnyt enkä tuntenut mitään. Tuntui, kuin olisin leijunut ilmassa. Oliko tämä se, mitä tapahtui kuoleman jälkeen? Jotenkaan en uskonut ajatusta. Voisiko olla, että olin epäonnistunut? Oliko joku löytänyt minut ja ryhtynyt pelastamaan minua? Jos sitä nyt pelastamiseksi voi kutsua, lähinnä se vain oli rääkkäämistä pitää minut väkisin hengissä. Kuulin loittonevia askelia. Halusin palavasti tietää, mitä tapahtui. Ainut tallella oleva aistini näytti olevan kuulo. Yritin liikuttaa raajojani, mutta ne eivät liikkuneet. Tai sitten en vain tuntenut sitä. Kuulin oven avautuvan, ja kenkien kopinaa. Kopina voimistui koko ajan. Se tuntui liikkuvan vasemmalle puolelleni, ja kuulin pienen narahduksen.
Kuulin oven äänen uudestaan, ja seuraava kopina. Se tuntui pysähtyvän hieman kauemmas oikealle. Kuulin häiritsevän tutun ihmisäänen, joka sanoi:
"Mitä hänelle on tapahtunut?"
Toinen ääni sanoi:
"Hän oli repinyt kaikki laitteensa itsestään irti, mutta työntekijämme saivat hänet viime hetkillä pelastettua. Valitettavasti tyttö on vaipunut koomaan."
Totuus iski päähäni. He puhuivat minusta, ja olin vaipunut koomaan. Olin edelleen elossa, makaamassa sairaalasängyssäni. Soimasin itseäni mielessäni. Tämä oli jo toinen yritys, ja epäonnistuin siinäkin. Kuinka vaikeaa voi yksi itsemurha olla? Kuulin taas loittonevaa kopinaa, ja päättelin äänen tulevan kenkien osumisesta lattiaan. Halusin avata silmäni ja nähdä, kuka vieressäni istui. Yritin, mutten voinut. Ajantajustakaan minulla ei ollut mitään hajua. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin pienen niiskaisun. Sitä seurasi kankaan kahina ja askelten ääniä. Joku ilmeisesti lähti viereltäni. Kuulin oven sulkeutuvan. Halusin itkeä. Huutaa. Ennen kaikkea halusin vain pois tästä tilanteesta. Kyllä nyt varmaan ketä tahansa vituttaisi, jos olisi juuri yrittänyt kahdesti itsemurhaa, epäonnistunut molemmissa ja joutunut koomaan niin, että kuuli kaiken, mitä ympärillä tapahtui.
Halusin ruveta nukkumaan, mutten tiennyt miten se olisi mahdollista. Halusin lopettaa ajattelemisen. Jos tosiaan olin koomassa, heräämiseeni menisi varmasti aikaa. Tästä tulisi todella tylsää. Minun pitäisi vain makoilla paikoillani mahdollisesti monta vuotta. Enkä edes  näkisi mitään. Pian en enää kuullut mitään, enkä myöskään ajatellut. Olin nukahtanut.

Heibs :D En tosiaankaan tiiä onko koomassa mahdollista kuulla ympärillä tapahtuvia asioita, tai että pystyykö koomassa nukkumaan, mut nyt sovitaan että voi :D Ekaa kertaa muuten jonkun muun näkökulma, kun Janeten :D Toivottavasti tykkäsit!❤️