"Jos mä kerran vaan..."

11

Timeskip siihen, kun Janette on kutosluokan loppuvaiheilla

Janette:

Olin edelleen koomassa. Se vitutti. Olin pikkuhiljaa saanut tuntoaistiani takaisin. Vielä se ei ollut ihan täysissä voimissaan, mutta tunsin silti sairaalasängyn kovuuden. Minulla ei ollut mitään hajua kuinka kauan olin tässä sängyssä maannut, mutta kauan se ainakin oli. Tutunkuuloinen nainen oli käynyt luonani joka ikinen päivä. Ainut asia mitä hän käynneillään teki oli sänkyni laidalla istuminen ja niiskutus. Joka kerralla halusin hänen lähtevän pois ja jättävän minut rauhaan. Halusin tietää, mitä kello oli, mutta se nyt ei vain ollut mahdollista. Kuulostelin sisäistä kelloani (joka yleensä kyllä oli aika surkea), ja se sanoi kellon olevan suurin piirtein kymmenen ja puoli yhdentoista välillä. Kuulin oven avautumisen, ja kahdet askeleet. Yksi kahahdus vasemmalla puolellani, ja narahdus hieman kauempana. Patjani oli vasemmalta puolelta hieman painuksissa. Päättelin, että joku oli istunut viereeni, ja joku taas penkille hieman kauempana minusta.  Taas kuulin sen melkein ärsyttävän tutun naisäänen: 

"Tässä hän nyt on"

Hetken hiljaisuuden jälkeen toinen ääni, pojan ääni, vastasi:

"Hän on kaunis."
"Onko hän yhtään sen näköinen, kuin olen sinulle kuvaillut?" Naisääni kysyi.
"On." 

Vaikken fyysisesti tuntenut mitään, pystyin melkein tuntemaan minuun kohdistuvan tuijotuksen. Se alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään. Hetken päästä pojan ääni kysyi:

"Paljonko kello on?" 
Ihanaa, saisin viimeinkin tietää!
"Puoli kahdeksan. Meidän täytyy lähteä kohta, sinun koulusi alkaa." 
Todistetusti, sisäinen kelloni oli aivan paska. Minuutit kuluivat, ja kohta kuulin askelia, oven avautumisen ja sulkeutumisen. Henkilöt olivat lähteneet. Kuulin äänien välisen keskustelun uudestaan ja uudestaan päässäni. 
Päähäni jäi etenkin lause: "Onko hän yhtään sen näköinen, kuin olin sinulle kuvaillut". Miksi kukaan kuvailisi minua yhtään kenellekään? 
    Aika mateli etanavauhtia eteenpäin (tai siltä se ainakin tuntui), ja päässäni kiersi vain yksi ajatus: Haluan kuolla. En jaksanut enää maata vain paikoillani. Halusin yrittää itsemurhaa vielä kerran. Tällä kertaa pitäisin huolen siitä, että se onnistuisi. Ryhdyin kehittelemään suunnitelmaa päässäni. Paikan pitäisi olla sellainen, mistä kukaan ei voisi löytää minua. Mietin pitkään, ja lopulta päädyin tekemään sen syvällä kotini läheisessä metsässä. En muistanut nähneeni siellä koskaan ketään. Seuraava kysymys oli miten tekisin sen. Hirttäytyminen puuhun ei varmaankaan olisi hyvä vaihtoehto, eikä myöskään itsensä ampuminen. Mistä edes sain ajatuksen siitä? Veitsi, joo! Raahaisin itseni jonnekin kivien väliin mistä kukaan ei varmastikaan löytäisi minua, ja viiltäisin molemmat kyynertaipeeni auki ja kurkkuuni syvän viillon. 
   Olin joka päivä yrittänyt liikauttaa kättäni. Ikinä tähän mennessä se ei ollut vielä onnistunut. Koitin taas, mutta tuloksetta. Keräsin kaikki voiman rippeet joita minussa oli jäljellä, ja yritin väkisin liikuttaa kättäni. Eden millin verran. Yritin ja yritin, mutta mitään ei tapahtunut. Luovutin. 
"Kyllä se vielä joku päivä onnistuu" ajattelin. Halusin vain mahdollisimman nopeasti ylös tästä sängystä ja toteuttamaan suunnitelmaani. Aikaa oli mennyt paljon, ja kuulin oven avautuvan. Oletin sen olevan luonani rampannut nainen, mutta kun hän istui sängylleni ja otti kädestäni, epäröin suuresti henkilön olevan hän. Henkilö painoi vähemmän, ja hänen kätensä oli kylmempi ja sileämpi kuin hänen. Säikähdin, kun kuulin äänen:
"Oot vielä kauniimpi läheltä"
Se oli se sama poika aamulta. 

Moi! Piiiiiiiitkästä aikaa uutta lukua yhtään mihinkään, heheh😅
Toivottavasti tykkäät!