"Jos mä kerran vaan..."

9

Janette:

TW!

Viimeinen asia mitä muistin, oli se, kun osuin jäätävän kylmään veteen ja pakokauhun tunne täytti kehoni, kun en saanut happea. Järkeni halusi uida takaisin pinnalle, mutta pysyttelin visusti pohjassa. Keräsin rohkeuteni ja henkäisin nestettä keuhkoihini. Se oli hirveän tuntuista, mutta noudatin suunnitelmaani. Hetken kuluttua kaikki pimeni.
---------------------------------------------------------

Tunsin hirvittävää kipua joka puolella kehoani. Tajusin epäonnistuneeni. Olin makuuasennossa, josta päättelin, että olin sairaalassa. Silmien avaaminen tuntui liian raskaalta, joten pidin ne kiinni. Liikautin kättäni testatakseni, olinko halvaantunut. Ei se siltä vaikuttanut. Kuulin, kun joku henkäisi pienesti vieressäni. Ilmeisesti joku lääkäri. Tunsin kun joku tarttui hellästi käteeni ja kuulin naisäänen sanovan:

"Jos sä kuulet mua, niin purista mun kättä".

Pinnistin kaikki voimani yhteen, ja puristin hellästi naisen kättä. Nainen henkäisi uudestaan, ja pystyin kuulemaan hymyn hänen äänestään. Olin ärsyyntynyt. Yksi oli iloinen, kun olin juuri epäonnistunut asiassa, josta riippui koko loppuelämäni. Tai no, jos olisin onnistunut, sellaista ei olisi. Vähäisillä voimillani raotin silmiäni, ja tosiaan näin makaavani sairaalasängyssä. Vieressäni sängyllä istui se hiton sama nainen, joka oli kieltänyt minua tekemästä sitä. Väittänyt, että minusta välitetään. Päästin kovan "aarrgh" äänen, ja ärähdin naiselle:

"Oikeesti?! Miks et olis voinu vaan antaa mun kuolla rauhassa?! Mä haluan pois tältä planeetalta, etkö tajua?!"
Nainen oli vain hiljaa ja tuijotti huoneen lattiaa. Tämä turhautti minua entistä enemmän. Odotin naisen vastaavan edes jotain, mutta yhtäkkiä hän vain nousi ja käveli ulos ovesta.

TW!

"Mitä vittua nyt taas?!" Huusin samaan aikaan kun nainen sulki huoneen oven.
Mietin hetken, että mitäköhän vittua minun nyt kuuluisi tehdä, ja hetken mielijohteesta repäisin kaikki minussa kiinni olleet johdot sun muut härvelit irti. En saanut happea, ja silmissäni alkoi sumenemaan. Pian riipuin taas elämän ja kuoleman rajamailla, ja toivoin sydämeni pohjasta, ettei kukaan tulisi huoneeseen vähintään kahteenkymmeneen minuuttiin. Saisin kuolla rauhassa. Noin puolen minuutin kuluttua näköni napsahti kokonaan pois, ja samalla valui pois tietoisuuteni ulkomaailmasta. Olin vain pääni sisällä pimeydessä. Se tuntui vapauttavalta. Vain hetken ajan. Vain pienen hetken tiesin vielä kuka olin, ja mitä olin kokenut. Viimeisinä hetkinäni ajattelin maailmaa ja sitä, mitä kaikkea se oli minulle aiheuttanut. Ajattelin äitiä ja isää, ja tiesin heidän riemastuvan kuulleensa minun kuolleen. Muutamaa viikkoa aiemmin olisin vielä huolehtinut siitä, kuinka itsemurhani tekisi heidät surullisiksi. No, sitä huolta ei enää ollut. Pian ei olisi mitään huolia. Näin pikku hiljaa koko elämäni kulkevan silmieni edessä. Siitä sain varmuutta, että olisin nyt kuolemassa. Näin ensimmäisen koulupäiväni, kun eräs luokkalaiseni repi lempi pehmoleluni pään irti, kun annoin äidille ensimmäisen koulussa tekemäni äitienpäiväkortin, ja kuinka sain äidin itkemään sillä. Hän piti siitä. Nykyinen tilanteeni sai minut ajattelemaan, että hän todennäköisesti oli valehdellut ja teeskennellyt itkevänsä. Nuo ajat olivat ihania. Silloin minun ei tarvinnut huolehtia mistään muusta, kuin läksyistä ja lievästä kiusaamisesta. Näin muistot siitä, kun ahdistukseni alkoi. Se alkoi pieninä ahdistuskohtauksina, ja hetken kuluttua ne loppuivat. Sen jälkeen ahdistus oli läsnä joka päivä. Se ei enää tuntunut kohtaukselta. Se ei loppunut ikinä. Näin itseni kirjoittamassa ensimmäistä runoani. Ne olivat auttaneet minua setvimään ajatuksiani ahdistuskohtausten aikana.
Tosiaan, ahdistukseni oli ollut paljon suurempaa, kun koko kertomukseni aikana olen siitä selitellyt. Näin kaikki muistoni tähän hetkeen saakka. Kun näin muiston ensimmäisestä itsemurhastani, tiesin lopun olevan aivan nurkan takana. Kunhan nyt kukaan vain ei tulisi huoneeseeni. Pian loputkin tietoisuudestani valui tietymättömiin, enkä ollut enää mitään.
Viimeisenä ajatukseni näin päässäni viimeisimmän runoni:

Haluan vaan pois
Haluan vaan kuolla
Haluan vaan kadota
Ikuisiksi ajoiksi
Kukaan ei muista
Kukaan ei kaipaa
Ei ole mitään
Ei tuskaa, ei kipua
Ei iloa, ei surua
Ei minua
Ei mitään
----------------------------------------------------------
En ees tiiä mitä sanoa, mut toivon ettei tää ollu liian rankka luku. Toivon että tykkäät :))