"Jos mä kerran vaan..."

12

Janette:

Päässäni pyöri taas kerran miljoona kysymystä. Mitä hän teki täällä? Missä nainen oli? Mistä poika tunsi naisen? Miksi hän piti kädestäni kiinni? Miksi hän puhui minulle? Eihän hän edes tiedä että tiedän hänen olevan läsnä! Halusin vain huutaa kaikki kysymykseni ulos yhtenä sotkeutuneena sekamelskana, mutten pystynyt. Halusin riuhtaista pojan käden irti omastani. En tuntenut häntä yhtään mitenkään! 
Poika jatkoi minulle juttelemista. Hän kertoi nimensä olevan Alec, ja hän kävi eri koulua kuin minä, mutta hänkin oli kutosella. Hän kertoi paljon muuta itsestään. Hän sai hyviä numeroita koulussa, hän rakasti musikkia ja soitti bassoa. Hän jutteli minulle pitkään. Koko sen ajan hän piti kädestäni kiinni. Ennen kuin hän nousi ylös sängyltäni, hän sanoi
"Mä toivon että saan tavata sut vielä joku päivä niin, että säkin tapaat mut". 
Hän nousi ylös, ja kuulin loittonevia askelia. Kuulin hänen sanovan "pärjäile" ennen oven sulkeutumista. Toisaalta hän oli aika herttainen. Alec. Ihan kiva nimi. Huomasin, ettei hän ollut kertonut perheestään mitään. No, ehkä hän ei vain halunnut puhua aiheesta, tai sitten hän vain unohti. Juttua hänellä oli riittänyt kyllä. 
 
Timeskip noin kuukauden päähän 

Pitkä aika oli kulunut, ja nainen oli lakannut käymästä luonani. Sen sijaan Alec oli käynyt juttelemassa minulle joka päivä. Hänellä oli jokaisena päivänä uusi tarina kerrottavana. Olin ehkä jopa hieman alkanut kiintyä häneen. Minua kiinnosti nähdä hänet. Hän oli juuri poistunut huoneestani, ja yritin keksiä tekemistä. Sitä oli hieman vaikeaa keksiä, kun en oikein voinut tehdä mitään. Yhden asian keksin. En ollut vielä tänään yrittänyt liikahtaa. Keräsin taas kaiken voimani oikeaan käteeni ja yritin liikauttaa sitä hinnalla millä hyvänsä. Ensimmäisellä yrityksellä en onnistunut. Yritin uudestaan, ei mitään. 
"Tää on nyt vika kerta, ja jos ei onnistu, niin mä luovutan" ajattelin.
Pinnistin lujempaa kuin ikinä ennen, ja noin minuutin taistelun kuluttua ihmetyksekseni sain liikautettua kättäni. Olin aivan haltioissani. Minä liikuin! Minä ihan oikeasti liikuin!
Koitin raottaa silmiäni, ja sain ne pienien pinnistelyiden avulla kokonaan auki. Tuntui niin hyvältä nähdä taas! Näin ympärilläni saman sairaalahuoneen. Mikään ei ollut muuttunut. Peitto oli vasemmalta puolelta hieman rypyssä, mutta muita muutoksia en havainnut. Päähäni pälkähti Alec. Hän riemastuisi niin paljon ensi kerralla! Kokeilin nousta istumaan, mutta kun pääsin pystyyn, näkökenttäni alkoi sumenemaan ja menin kiireesti takaisin makaamaan. 
"Jooh, enpäs koitakaan tota enää hetkeen" ajattelin. Mietin, mitä muuta voisin yrittää tehdä. Puhuminen! Raotin suutani, ja koitin saada ääntä ulos. 
"Haluun kuolla" kuiskasin. Se toimi! Yritin uudestaan, tällä kertaa kovemmalla äänellä. 
"Haluun kuolla" sanoin selkeästi. Ihanaa! Sillä sekunnilla kun pääsisin täältä, hakisin kaupasta veitsen ja menisin metsään hoitamaan homman lopullisesti. Sitten vastaani tuli ongelma. Mistä saisin rahaa veitseen? Kotoa. Milloin minä sinne menisin? Silloin kun äiti ja isä eivät olleet kotona. Äiti ja isä. He eivät olleet käyneet katsomassa minua kertaakaan sairaala-aikanani. He varmastikin olivat riemuissaan, kun en ollut tullut enää kotiin. Varmaan luulivat minun kuolleen. Olisinpa kuollut. 
  Päätin, että heti, kun lääkäri antaisi luvan, lähtisin kotiin hakemaan sieltä veitsen ja menisin metsään. Halusin kyllä nähdä Alecin ensin. Katsoin kelloa oven yläpuolella, ja se näytti yhtätoista. Ulkona oli pimeää, joten päättelin päivänajan olevan ilta. Huomasin yhtäkkiä, että minua väsytti aivan jumalattomasti. Päätin siis mennä nukkumaan. 

Moi! Huomasin muuten, et oon unohtanu laittaa TW- merkit muutamaan lukuun. En nyt tästä lähin merkkaa niitä, toivottavasti ei haittaa. Ootte ihania <33