Mä en lupaa mitään

8. Hei mennäänkö

Joonas pov.

Istun pulpetissa. On viimeinen tuntu. Thak God, vaikka en uskonnollinen persoona olekaan. Koulupäivät ovat helvettiä. Eilinen oli ihan hauska päivä, ja meikkejä tateillessa oli niin mukavaa, mutta nyt todella väsyttää. On väsyttänyt koko päivä.

Lisäksi yksi huonoista puolista siinä, että paras ystävä seurustelee, on se että olet jatkuvasti yksin. Tai siis kyllä Aleksi ja Olli ovat minunkin kanssa, mutta he ovat jatkuvasti omassa rakkauden täyteisessä kuplassa, joten minulla on sellainen olo, että en ole mitään. Niin ja on tosi sinkku olo heidän söpöstellessään. Mutta tottakai olen iloinen heidän puolestaan. Tottakai olen. Ihan täydestä sydämestä.

"Noniin ja siinä se olikin", opettaja sanoo ja luokka alkaa hälisemään, kun kaikki yrittävät päästä kotiin mahdollisimman nopeasti. "Muistakaa tehdä läksyt ja harjoitella kokeeseen!" opettaja vielä huikkaa mutta kukaan ei kuuntele.

"Mitä te aiotte tehdä?" kysyn Aleksilta ja Ollilta, jotka pitävät -kuten aina- tosiaan kädestä kiinni. Jännä että kukaan homofoobikko ei oo vielä tullut hakkaamaan noita kahta. Myöntäkää pois että se voisi valitettavasti olla mahdollista. Paska maailma, paska maailma.

"Ajateltiin mennä Aleksille heng-", Olli aloitta.

"Panemaan", keskeytän hyvinkin nokkelasti. Nuo purskahtavat nauruun, ja punastuvat syyllisen oloisina. Ei ole todellista, mun pikku Olli.

"Oottekote pannu?" kysyn järkyttyneenä ja yllättyneenä. Nuo punastuvat.

"Mennäänkö eteenpäin?" Olli kysyy. Katson noita kahta, ja hymyilen. Kiva että heillä on jotain hupia elämässään i guess. Ei luoja. Olli. En mä tiedä, oon tuntenu sen koko elämäni, ja ajattelen hänet vieläkin välillä sinä poikana, joka söi paskaista hiekkalapiota meidän lähileikkipuiston hiekkalaatikolla.

"Joo, mennää vain", sanon edelleenkin hämmentyneenä. Astumme syksyiseen tuuleen. Menen mopolleni, mutta huomaan, että siihen nojailee jo joku, jolla on kypärä päässä.

"Hei, mennäänkö?" kuulen Joelin äänen kypärän takaa.

"Hä?" on ainoa vastaukseni jonka saan irti. En näe Joelia kypärän läpi, mutta voin vain kuvitella hänen hieman ylimielisen, mutta lämpimän virnistyksen.

"Nonni, hyppää kyytii ja eiku menoks", Joel sanoo päättäväisesti.

"Mutta tuohan on mun mopo", sanon kysyvästi.

"So what? Kyllä mäkin osaan mopoa ohjata, vaikka se olisikin sun", Joel sanoo silleen hieman ylimielisesti, mutta tiedän, että hän ei koskaan pitäisi itseään ketään parempana. Ei Joel ole sellanen, kyllä mä tiedän, vaikka ei olla tunnetukkaan kauan.

"Okei sit kai", sanon hymyillen ja laitan kypärän päähän. Istun Joelin taakse ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Vittu. Taas ne saatanan perhoset. Mä en ole ihastunut. Mä en saa olla ihastunut.

Mihin helvettiin me ollaan menossa? Ehkäpä just sinne Joelin tuntien...

Ajamme hiljalleen läpi erittäin pienen kaupungin joka koostuu lähinnä ABC:sta, pienestä k-kaupasta, yhdestä kerrostalosta, ja muutamasta pienestä putiikista. Joel pysäyttää mopon metsän laitaan. Katson häntä kummastuneena. En olettanut hänen olevan eräjormailia. Ei siinä että siinä olisi jotain väärää.

"Täällä on yks ainoa paikka, jossa voin oikeasti rauhoittua", Joel sanoo ja vetää minut metsän syvyyksiin. Hengähdämme kummatkin samaan aikaan ulos. Katsomme toisiamme ja hymyllemme.

Sanoja: 444

A/N

Rakastan metsiä.