Mä en lupaa mitään

13. Mun pitää saada happea

Joel pov.

"Haluisitko sä jäädä tänne yöks?" Joonas kysyy illemmalla kun olemme söpösti sylikkäin molemmat puhelimilla. Vittu tämä on aivan paskaa. Tai siis rakastan tätä. Todella paljon. Enemmän kuin saisi. Rakastan olla Joonaksen lähellä. Ja se on ongelma. Joonas. Ei. Tykkää. Minusta. Ja minä olen kusessa häneen, voi helvetti. Joonas painautuu lähemmäs minua, joka saa perhoset lehahtamaan vatsaani. Kierrän käteni tiivimmin häntä vasten

"Ööh joo vaikka", sanon epäröiden.

"Kuulostitpa sä innokkaalta viettää lisäaikaa sun lempi Joonaksen kanssa", Joonas sanoo ja pyöräyttää silmiään.

"En mä oikeestaan tunne muita Joonaksia", sanon nuivasti. Joonas hymyilee ja kietoutuu tiukemmin minuun. Perhosparvi lepattelee sisälläni.

Mä en saa olla ihastunut Joonas vitun Porkoon. En sen takia että hän ei tykkää minusta takaisin, vaikka sekin on totta. Eikä siksi että se olis vaikeata. Syy on se että mä en voi ihastua Joonakseen. Mä en voi rikkoa meidän ystävyyttä. Mä en voi rikkoa sitä ainoaa asiaa, mikä mun elämässä on hyvää. Se vain... Joonas on liian tärkeä minulle. Ja Joonas tarvitsee minua, ystävänä. Hänet pitää korjata kasaan, kun Niko hänet on rikkonut. Ja siihen hän tarvitsee ystävää, ei poikaystävää. Kai?

Hengitys alkaa käymään pinnalliseksi. Ahdistaa. Mä en voi mun tunteille mitään. Se on vain fakta. Mä en voi niille mitään. Ne on osa mua, samalla tavalla kuin mun luonne on osa mua, tai päätkset. Samalla tavalla kuin mun oikea käsi on osa mua. Samalla tavalla mun tunteet Joonasta kohtaan on osa mua. Enkä mä voi poistaa niitä tunteita Yhtäkkiä Joonaksen turvallinen käsi alkaa tuntua ennemminkin kahleelta. Pakko päästä pois.

"Mun pitää saada happea", sanon tukahtuneesti ja lähden nopeasti pois Joonaksen sylistä. En ehdi analysoida hänen ilmettään vaan menen ikkunalle ja avaan sen. Hengitän raikasta ilmaa, ja yritän saada ajatukset takaisin raiteilleen. Joonas tulee varovaisesti viereeni ja varoo koskemasta minuun. Ihan turhaan hän niin tekee, mutta tekeepähän silti, ja se sattuu olemaan minusta äärettömän suloista.

"Teinkö mä jotakin?" hän kysyy hiljaa. Itseinhoni kasvaa. Minuahan tässä pitäisi syyttää, mutta tottakai Joonas syyttää itseään.

"Ei, et sä tehnyt mitään... mä vaan. Mulle vaan tuli sellanen tosi ahdistanut olo, ja sellanen että tarviin happea, ja että happi loppuu", selitän. Jätän pois sen, että ahdistuin siitä että tykkään hänestä.

"Okei. Haluutko sä mennä ulos tai jotain?" Joonas kysyy. Nyökkään. Katson Joonasta tarkasti. Häntä jäi häiritsemään äskeinen tilanne. Huomaan sen hänestä selvästi.

"Se ei ollut sun syy", sanon, ja otan hänen kädestään kiinni ja silitän kämmenselkää. Joonas hymyilee pienesti. Voi luoja kuinka pidän hänen hymystään.

"Joo. Okei", hän sanoo ja lähtee vetämään minua eteiseen ja sieltä syksyiseen viileään ilta ilmaan.

Mitenköhän helvetissä selviydyn tästä?

Sanoja: 411

A/N

Ärsyttää.