Mä en lupaa mitään

15. Ehkä merkkaskin

Joel pov.

Pyörin patjalla. Kello on ehkä hieman liikaa. Joonas jo nukkuu sikeästi sängyssä. Tai ainakin sieltä kuuluu tuhina. En saa unta. Suudelma pyörii päässäni. Oliko kenties väärin pistää koko pusu vitsiksi? Olisko mun pitänyt mieluummin kertoa mun tunteet? Pitäisikö minun kenties huomenna kertoa ne? Pilaisiko se kaiken? Mikä se ilme oli Joonaksen kasvoilla, kun laitoin koko ihanan pusun vitsiksi? Oliko se helpotusta, tyrmistystä vai jotain siltä väliltä. Vai olisiko se voinut olla... surua?

Ajatukset pyorivät kuin karuselli päässäni. En saa mistään niistä kiinni, enkö pysty ajatella järkevästi. Nukkuminen ei onnistu. Ei sitten millään. Mulla aina elämä on heijastunut uneen. Jos mulla on paska olo, nukun huonosti, jos taas hyvä niin nukun hyvin.

Vaihdan kylkeä (taas).

"Joel", kuulen hennon kuiskauksen. Voi että, minä rakastan hänen ääntään.

"Joonas. Nukuitko sä?" kysyn tyhmän kysymyksen.

"En. Tuu tänne", hän sanoo. Nousen ja menen Joonaksen sänkyyn makaamaan kyseisen pojan viereen.

"Miksi sä et nuku?" kysyn. Huone on hämärä. Vain sälekaihtimien välistä tulee sinertävää valoa. Sen valossa näen vain Joonaksen äärirajat. Joka tapauksessa tiedän, että edessäni sattuu makoilemaan maailman söpöin ja komein poika.

"En mä pysty. Miksi sä sitten et nuku?" tuo vastaa.

"En mäkää pysty. Ajatukset käy päälle", selitän.

"Mitä sa ajattelet?" Joonas kysyy. Jään hiljaisuuteen. Mitä tuohonkin pitäisi vastata?

"Merkkasko se suudelma sulle mitään?" kysyn hiljaa.

"No sulle se nyt ei ainakaan merkannut mitään", hän väistelee kysymystä. Olen hetken hiljaa ja pohdin.

"Ehkä merkkaskin", sanon niin hiljaa, että ihmettelen jos hän siitä mitään kuulee. Tunnen itseni niin hauraaksi. Kuin olisin ojentanut sydäntäni Joonakselle, josta hän noin vain voisi sen ottaa ja murskata lattialle pieniksi siruiksi. Tämä epävarmuus ei ole minulle tuttua, enkä pidä siitä.

"Merkasko?" Joonas kysyy hiljaa. Koko maailma pidättää hengitystä. Itse asiassa koko muuta maailmaa ei enää ole. Tai ainakaan sillä ei ole mitään merkitystä. On vain Joonas, minä ja tämä hämärä huone. Se on yhtäkkiä koko maailmankaikkeus. Kaikki se mitä tarvitaan.

"Joo", sanon vain.

"Sä tykkäät musta?" Joonas kysyy.

"Joo", sanon taas. Joonas tulee lähemmäs minua, ja tuo lämmittävän kehon vierelleni. Laitan käteni varovasti hänen vyötärölle. Katson hänen sinisiä lempeitä rakastavia silmiään.

"Niin mäkin susta", kuulen Joonaksen suusta, ennen kuin tunnen nuo huulet omillani. Tämä suudelma on täysin erilainen kuin tänään illalla ulkona. Aiemmin se oli lyhyt ja intohimoinen suudelma . Nyt se on hellä ja viipyilevä. Joonas laittaa kätensä varovaisesti hiuksiini ja koko kroppaani kihelmöi. Menen lähemmäs Joonasta. Suudelma muuttaa muotoaan nopeammaksi, kunnes meidän pitää irrottautua. Hymyilen.

"Sä tykkäät musta?" kysyn vielä. Joonas nyökkää, ja hymyilee. Alan nauramaan. Onnellista, lämmintä naurua. Katson Joonasta, joka katsoo minua hymyillen leveästi. Hän tykkää minusta. Menen taas lähemmäs häntä ja suutelen onnelisesti. Joonas vastaa suudelmaan. Tämä on täydellistä. Ehkä vihdoin ymmärrän sen haipin kaiken romantiikka paskan ympärillä. Ymmärrän se koska Joonas on tässä, ja hän on täydellinen minulle.

Sanoja: 454

A/N

Moi, ja perkeleellistä koulun alkua jokaiselle täällä olevalle. Nythän se on (kai) kaikille alkanut.