Mä en lupaa mitään

12. Onnellinen

Joel pov.

"Ahh, kovempaa mgh", Joonas pyytää huokaisten kovaäänisesti. Hän on allani, ja pitää silmiään kiinni. Minä sen sijaan katson häntä. Miten ihminen voi olla noin saatanan seksikäs? Otsalla on pieniä hikikarpaloita, hiukset ovat sotkussa tyynyn päällä, punaiset huulet ovat raollaan ja hengitys käy pinnallisena.

"Ai kovempaa vai?" kysyn ilkikurisesti, ja hidastan vauhtia todella hitaaksi. Joonaksen silmät aukeavat, ja ne ovat halun sumentavat.

"Joelhh, älä", Joonas mutisee hengästyneenä.

"Älä mitä" kysyn ja pidän vauhdin hitaana, lähes olemattomana.

"Älä mhg hidasta. Mee kovempaa", Joonas pyytää.

"Kuinka kovasti?" tarkennan.

"Kovasti", Joonas voihkaisee. Selvä sitten. Otan hänen lantiostaan kiinni, ja alan työnnän itseni voimalla syvemmäs. Joonas voihkaisee pitkään, osin kai kivusta, mutta suurimmaksi osin nautinnosta. Alan mennä niin nopeaa tahtia kuin vain pystyn. Joonas vaikertaa allani nautinosta, ja siitä saan lisäpontta jatkaa. Tämä tuntuu mahtavalta.

Heräsin. Ei helvetti. Ei vittu. En minä nähnyt tällaisia unia. En saanut. Varsinkaan Joonaksesta. Katson alaspäin, ja siinä oli kuin olikin söpö kaluni täydessä valmiudessa. Ei vittu. Kai me aloitetaan sitten aamu pienellä runkkaus operaatiolla. Niin että hyvää huomenta saatana

Joonas pov.

Minä: Mutta en mä ole ihastunut!

Olli: Mä näin just lehmän lentämässä.

Minä: Turpa kiinni paska.

Olli: Mutku sä oot selkeesti ihastunut.

Minä: En mä halua olla ihastunut. En mä osaa, ja kusen kaike.

Olli: Et nää mitää kuse. Seki on yhtä rakastunu suhun.

Minä: Joo aivan varmasti. Se on mua vuoden vanhempi, vitun cool, ja hyvännäköinen. Vitut se musta tykkää

Olli: Mä laitan pääni pantiksi siitä että se on ihan kusessa suhun.

Minä: Vaikka olisikin niin en mä pystyis seurustelemaan.

Olli: Mm-m mä tiedän, mutta Joel ei ole Niko.

Minä: Mutta mua pelottaa silti.

Puheluun tulee pitkä hiljaisuus joka hermostuttaa minua.

Olli: Joskus pitää kai pitää tehdä asioita pelosta huolimatta, jotta voi taas olla onnellinen.

Minä: ...

Olli: Ja sä tulisit olemaan onnellinen Joelin kanssa.

Olli lopettaa puhelun. Minä todella tulisin olemaan Joelin kanssa onnellinen, mutta kuinka Joel ikinä haluaisi minut, kun hänelle koko maailman ihmiset olisivat tarjolla. Ihan oikeasti, hän saisi pelkällä katsella itse Leonardo DiCaprion kumppanin (en tiedä onko hänellä oikeasti sellaista) mukaansa. Miksi hän koskaan haluasi minut?

—

"Moi!" Joel huikkaa, ja näyttää taas niin huikaisevan komealta, että melkein silmiä häikäisee. Hiukset ovat sekaisin ajomatkan jälkeen, ja posket punottavat samasta syystä. Täydellien hammasrivistö on virneessa, ja huulet näyttävät syötävän hyviltä. Ihastunut? En... Hymy nousee kasvoille automaattisesti.

"Miten menee?" kysyn.

"Ihan fine", Joel sanoo, ja tulee sisälle.

"Mitäs oot tehnyt tänä aamuna?" kysyn, ja Joel punastuu aavistuksen verran. Mitä?

"En mitään kummempia", hän vastaa. "Entäs sä?" Joel kysyy, ja ottaa kengät ja takin pois.

"Jutellu Ollin kaa", vastaan totuudenmukaisesti, kun kiipeämme portaat yläkertaan.

"Mistä juttelitte?", Joel utelee.Nyt on minun vuoroni punastua.

"Ei mistään erikoisesta", sanon hiljaa. Menemme makoilemaan sängylle rennosti kuten meillä tapana.

"Te taidatte olla Ollin kanssa läheisiäkin?" Joel kysäisee hymy huulillaan. Jään pohtimaan väitettä.

Me ollaan tunnettu Ollin kanssa puoli ikuisuutta, mutta se ei tee meistä meitä. Tai tottakai tavallaan, mutta aika ilman muistoja ei ole se, mikä muokkaisi meidän ystävyydestä sen mitä se on nyt. Koska me ollaan täytetty tuo aika muistoilla. Sekä hyvillä että huonoilla.

Me ollaan Ollin kanssa tavallaan vastakohdat. Hänellä on tummat hiukset, minulla taas vaaleat. Toinen on pitkä ja toinen pätkä. Toinen yrittää pitää muut kasassa kun toisella on jo liikaa hommia pitää itsensä kasassa. Minä olen sinkku ja Olli seurustelee. Mä olen joskus sellanen energinen duracel pupu, hän taas ei. On meillä yhteistäkin. Me molemmat rakastetaan musiikkia. Me ollaan spontaaneja ja tietyllä tavalla rohkeita. Meillä on samanlainen huumorintaju, johon kuuluu aina pieni vittuilu toisen suuntaan. Me ollaan molemmat vähän homppeleita. Me vihataan samoja ihmisiä. Listaa voisi jatkaa jos riittäisi aivosolut ja kärsivällisyys.

Ja vaikka Ollilla on oma elämä ja omat ongelmat hän on AINA valmis auttamaan minua. Kuuntelemaan turhat ongelmani, tai tarjoamassa lämmintä halia. Ja vaikka mä pitäisin oman paskan sisälläni, mä tiedän, että Olli olisi hetkenä minä hyvänsä -oli hän sängyn pohjalla tai maailman toisella puolella- jos mä sanoisin vain sanan niin se ois heti valmis auttamaan mua omien kykyjensä rajoissa. Se on se tunne. Että joku on aina siellä jos tarvitsee ja vaikka ei tarvitsekaan.

Ja mä rakastan Ollia. Kaikkine sen pienine vikoineen. Mä rakastan sitä. Se on ihana, hauska, outo, taitava monessa asiassa, lämmin, sarkastinen paska, gay as fack, vähän messed up, tosi komee (ilman mitään ihastumisviboja helvetti) vaikka se ei sitä tajuakaan. Sen kanssa oon aina 100% turvassa, eikä mun tarvii pelätä koskaan ettei se hyväksyisi mua. Se on mulle kuin veli. Tottakai mä sitä rakastan. Ja vaikka maailma kaatuis mun ympärille mutta se ois mun vieressä, mä tietäisin, että kaikki tulee olemaan ok.

"Joo me ollaan", sanon ja annnan lämpimän hymyn vallata kasvoni.

Sanoja: 765

A/N:

Sori että suurin osa tekstistä oli tota Olli Joonas juttua. Also toi alku on aiks söpö