Savipalatsi

Luku 1

Katsoin arvioiden peilikuvaani. Hiukset ylsivät jo yli olkapäiden. Juurikasvu oli tummaa talvitukkaa. Suortuvani olivat ylikasvaneet Armeijan Naisten Tukkamalli Kolmosesta jo aikoja sitten ja olleet osan aikaa tosi rumat. Olin antanut tukan kasvaa häideni toivossa, jotta saisimme minulle kunnollisen kampauksen. Mutta sitten Mikan isä oli ilmoittanut, ettei hyväksynyt morsiameksi armeijasta potkittua luuseria, ja olin melkein tarttunut saksiin.

Tiedostin olevani aika epäonninen. Elämäni oli vuoristorataa. Lupaava ylämäki oli ollut siinä kohtaa, kun sain tietää pääseväni Sotilasakatemiaan, koska ilmainen koulutus ja peruspätevä tutkinto oli paljon tyhjätaskuiselle orvolle. Tiukka alasvievä jyrkänne oli ollut potkuni parin vuoden kuluttua. Nyt pitkäaikainen laskukausi oli kääntymässä nousuun, jos ei muuten niin tahdon voimalla. Vedin tukan nutturalle, sellaiselle siistille, jollaisia oli vaadittu koulussa niiltä, joilla oli Armeijan Naisten Tukkamalli Kaksi (joka oli siis pitkä, Ykkönen olisi tarkoittanut kaljua). Nypin irtonaisia vaaleanruskeita hiuksiani kaksoisnapitetusta vihreästä pusakasta ja suoristin kaulaan sidotun huivini.

Pusakkaan oli kirjottu nimikirjaimeni: P.I.

Väläytin jännittyneen hymyn peilikuvalle, vaikka sitä halkoikin pari säröä. Näytin nyt niin edustavalta ja viralliselta kuin vain mahdollista. Pöydällä peilin vieressä lojui pehmeäkantisia dekkareita, joiden sivut olivat hiirenkorvilla. Järjestin ne hieman siistimpään pinoon, jotta olisin ihan varmasti kunnollinen.

Pihalla huhtikuinen tuuli yritti työntää minut takaisin sisälle, mutta loikin päättäväisesti suojaan, jossa pidin hevostani. Välttelin viimeiseen asti pihatiellä olevia lätäköitä, vaikka minulla olikin jalassani Akatemian saappaat, jotka olivat pitäneet veden varpaiden ulottumattomissa siitä lähtien, kun olin ostanut ne koulua varten 15-vuotiaana. Ne olivat edelleen parhaat kenkäni. Käytännölliset, mutta tyylikkäät.

Hevonen ei tervehtinyt minua mitenkään erityisen innokkaasti. Emme olleet vielä oikein tutustuneet toisiimme. Olin myynyt vanhan hevoseni, hienon valkean ruunan, jo jonkin aikaa sitten, ja ostanut vasta nyt vanhemman ja edullisemman hevosen tilalle. Olin saanut ruunan joka tapauksessa velanmaksuna, niin ettei minua harmittanut vaihtaa sitä kunnon summaan käteistä. Paljoa. Nyt minulla oli sentään kunnon vaatteet ja olin maksanut silloin vuokraakin eteenpäin monta kuukautta. Kolmen viikon kuluttua se kyllä erääntyisi taas, mutta kenties en silloin enää tarvitsisi koko mökkiä.

~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*

Kyltissä luki Kurki.

Talven runteleman pihan perällä oli tienoon hienoin talo, jossa joskus kuvittelin asuvani sitten kun minä ja Mika olisimme naimisissa. Tai ehkä me muuttaisimme omaan taloon (mikä olisi kaikin puolin parempi, sillä minä ja Mikan pikkusisko Airi emme tulleet toimeen kovin hyvin). Isä Kurki oli nimittäin viimein suostumassa poikansa avioaikeisiin.

Oli hyvin aikainen aamu ja talonväki nukkui vielä. Herra Kurki tuli tielle ja viittilöi nopeasti minua luokseen. Hän oli keski-iässä, vähän pöhöttynyt ja kaljuuntunut ja aina happamalla tuulella, mutta muuten ihan terävä mies. Hän ojensi minulle saman tien kirjeen.

"Viet tämän. Tässä on kartta, mutta tuskin tarvitset sitä. Näethän solan itsekin."

Herra Kurki osoitti horisontissa siintävien vuorien väliin jäävää rakoa.

"Älä huolehdi eksymisestä, sillä kaikki reitit vievät vuorijonon halki toiselle puolelle. Matkaan pitäisi mennä noin viikko per suunta."

Nyökkäsin. Se olisi tosin luultavasti kymmenen päivää minun hevosellani, mutta olin tottunut pitkiin reissuihin.

"Kiitos, herra. Mistä tiedän sillä puolen, mihin viedä kirjeenne?"

Herra Kurki katsoi minua hetken hölmistyneenä.