Savipalatsi

Luku 6

Illalliset jännittivät minua niin paljon, että istuessani Väinön vierellä, puoliksi hänen sylissään, hän valitti minun tärisemisestäni.

"Olisit kertonut etukäteen, että kaipaat rentouttamista", hän kuiskasi korvan juureeni, yhtenä lämpimänä henkäyksenä, ja hipaisi kädellään sisäreittäni. Minua sekä hirvitti, että hykerrytti moinen sopimattomuus tällaisessa paikkaa.

Ilta järjestettiin pyöreässä kammiossa, jonka seinät hohtivat merenvihreinä. En uskonut sen olevan osa palatsia, sillä olimme joutuneet kävelemään jonkun matkaa luolamaista hämärää käytävää ennen perille pääsyä, eikä mikään matkalla näyttänyt samalta kuin mitä palatsissa. Kai Väinö olisi taikonut meille oven, jos se olisi ollut mahdollista. Olimme kulkeneet kahden ja minä olin ollut kävelystä niin riemuissani, että olisin varmaan tehnyt kärrynpyöriä, ellen olisi pukeutunut jäykkään valkoiseen asuuni. Mutta tämä tilanne, täynnä häijyn oloisia vieraita eristykseni jäljiltä sai minut hiljaiseksi ja hermostuneeksi.

Kaikki vieraat istuivat suurilla tyynyillä matalan pöydän ääressä. Väinö ja minä olimme pöydän päässä. Hän oli kai kunniavieras. Muita vieraita oli noin tusinan verran ja illan isäntä istui pöydän toisessa päässä. Hän oli lihava ja hieman sinertävä ryppyinen mies, jonka nenä oli ennemminkin kuono, kuin mikään inhimillinen nenävärkki. Hänellä oli pitkät valkeat viikset, jotka heiluivat edestakaisin hänen puhuessaan tai nauraessaan.

Olin asettanut illalle itselleni tavoitteita:

1. Paina mieleen mitä tahansa hyödyllisen oloista

2. Näytä rennolta ja ehkä vähän pitkästyneeltäkin.

Halusin olla huomaamaton tarkkailija, turvassa pitkästyneisyyden takana. Rentous oli kuitenkin toiveajattelua, sillä tunsin oloni hyvin epämukavaksi vieraassa seurueessa, jossa melkein jokaisella oli sarvet tai hyvin, hyvin terävät hampaat. Kai minun olisi pitänyt jo tottua olemaan hirviöiden keskellä, mutta jokin minussa harasi vastaan tällaisessa tilanteessa. Erotuin liikaa joukosta. Kukaan ei puhutellut suoraan minua, enkä minä ketään, mutta muut vieraat saattoivat esittää Väinölle kommentteja, kuten että "Toivoaksemme ystävänne nauttii hovielämästä". Sitten he hymyilivät päälle hampaankärjet vilkkuen melko epärehellisen oloisesti.

Suunnilleen puolivälissä pöytää istui hyvin povekas nainen, joka vähän väliä loi minun suuntaani häijyjä katseita. En osannut sanoa varmaksi vilkuiliko hän minua vai Väinöä, sillä hänen silmänsä olivat samanlaiset vihreät viirut kuin mitä kirjastodemonin silmät. Hänellä oli dramaattisen kapea vyötärö, melkeinpä valkoinen iho ja saman värinen polkkatukka. Hänen sormensa olivat hyvin hoikat ja moniniveliset, kyntensä pitkät ja vaarallisen oloiset niiden naputtaessa lasia.

Hänen kanssaan en haluaisi jäädä kahden.

"Kuinka mielissäni olenkaan, että suvaitsitte kunnioittaa matalaa majaani läsnäolollanne, oi Ylhäisyys", illan isäntä sanoi Väinölle. Hän puhui niin muodollisesti, etten ollut hetkeen varma, oliko hän tosissaan vai sarkastinen.

"Varsinkin näin kiireiseen aikaan."

"Koska tahansa, Brutus."

Väinö hymyili hyvin luontevasti.

"Miksi nyt on kiire?" kysyin vaivihkaa häneltä. Tiesin Hovin asioista hyvin vähän. Väinö oli harvoin halukas puhumaan aiheesta ja Rahko ei tiennyt kovin paljoa. Ei sillä, että minä olisin mistään mitään tiennyt armeija-aikoinani.

"Paljon vieraita tulossa. Kummini ja myöhemmin tänä vuonna isäni. Täällä harvemmin käy ketään, kun olemme niin syrjässä. Sitten viime aikoina olen joutunut istumaan neuvoston kokouksissa harmillisen usein. On ollut myös muita istuntoja ja kaikenlaista muuta."