Savipalatsi

Luku 5

Tapasin Mikan, kun olin vasta kymmenen. Silloin oli juuri käyty Pikasota, joka on ainoa sota, jonka muistan nimeltä. Hyökkäykset eivät yleensä yltäneet niin maaseudulle, kuin se kylä missä asuin isäni kanssa. Syystä tai toisesta kuitenkin juuri sinne tehtiin ilmahyökkäys, ja koko kylä paloi maan tasalle. Eloonjääneitä oli vain muutama, eikä isäni ollut heidän joukossaan.

Minä jäin siis kokonaan sotaorvoksi (äiti oli kuollut jo vuosia aiemmin edellisen sodan aiheuttamiin kulkutauteihin). Onneksi kuitenkin minulla oli täti ja setä, jotka automaattisesti ottivat vastuun minusta ja se oli kyllä kaikkien mielestä erittäin jalomielinen teko. Heidän maatilallaan minä elelin sitten Akatemiaan lähtöön saakka. Samassa kylässä myös tapasin Mikan. Hän tuli viettämään kesää sinne, kummiensa luokse, ja siitä meidän hieno ystävyystarinamme alkoi. Palattuaan kotiinsa Mika alkoi kirjeenvaihtoon kanssani. Me tapasimme aina kun hän tuli tervehtimään kummejaan ja vähitellen meistä tuli tosi läheisiä. Sitten lähdin Akatemiaan ja siinä vaiheessa meidän kirjeenvaihtomme moninkertaistui, kun minulla oli harmillisen vähän kirjoitushaluisia tuttuja. Kun minut erotettiin armeijasta, muutin automaattisesti Mikan kylään. En halunnut sedän ja tädin pettyneiden katseiden luo.

Mika harrasti hyväntekeväisyyttä ja köyhäinapua siinä muodossa, että toi minulle usein heiltä ruokaa ja vähän muutakin pikkutavaraa. Tämä raivostutti hänen isäänsä ja pikkusiskoaan, mikä oli sekin ihan mukavaa. Olin liian ylpeä pyytääkseni apua, mutta olin oikeasti hyvin kiitollinen jokaisesta kerrasta kun sain syödäkseni muuta kuin velliä ja minua harmitti, kun en keksinyt mitään keinoa, millä maksaa takaisin.

Koska Mika alkaisi epäilemään katoamistani? Lähtisiköhän hän etsimään minua? En ollut kertonut kenellekään, minne lähdin, joten kukaan ei osaisi yhdistää minua herra Kurkeen tai vuoriin. Ei kai hän kuitenkaan uskoisi, että olisin lähtenyt vain matkalle sanomatta mitään? En halunnut häntä tänne, mutta halusin, että joku jossakin ajattelisi minua. Että minulla oli jokin sidos ulkomaailmaan.

~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*~

Prinssi tuli vasta seuraavana päivänä, ennen lounasaikaa. Hänet nähdessäni muistin heti, kuinka tyynesti hän oli seurannut teloitusta ja nauranut muiden mukana. Nyt hän kuitenkin hymyili minulle lempeästi. Kyseessä ei voinut olla sama mies.

Olin melko laittautunut, sillä olion tuomalla rekillä oli ollut kasoittain kauniita, hienoja vaatteita ja paljon kosmetiikkaa. En harmikseni ymmärtänyt mihin tarkoitukseen monikaan lukuisista pienistä puteleista oli, sillä niissä ei ollut käyttöohjeita, mutta ainakin tuoksuin hyvältä ja ylläni oli hempeä, ohuen ohut vaate. En tiennyt sille nimeä ja saatoin vain toivoa, että se oli oikein ylläni.

Vastasin hänen hymyynsä hieman pingottuneesti. En nähnyt mitään ulospääsyä tilanteesta. Hän kiersi kätensä ympärilleni ja painoi minut vasten rintakehäänsä. Ne olivat lämpimät, vahvat kädet.

Sitten en enää muistanutkaan mitä olin aiemmin murehtinut. Oli kuin aurinko olisi taas noussut kun hän oli vierelläni.

"Minulla on pari tuntia vapaata", hän sanoi, kumartuen aivan korvanjuureen. Hänen hengityksensä huokui iholleni, kaulaa pitkin leningin alle jännittävinä väreinä. "Huvittaisiko sinua..?"

Sitten hän ehdotti jotain melko rivoa.

"Minä pidän sinun luovuudestasi, Väinö."

Hän tuijotti minua hämmentyneenä.

"Väinö?"

Eksyin hieman meidän kiehnäyksestämme.

"Niin. Eikö olekin hyvä nimi? Minä mietin ensin jotain väännöstä jostain sinun nimestäsi, mutten sitten oikeastaan muistanut niistä mitään."