Savipalatsi

Luku 14 - Pakene Hovista

Aamu valkeni kuulaana ja viileänä. Pihlan hengitys huurusi hänen ratsastaessaan usvaisten niittyjen lomassa. Etuhiukset olivat liimautuneet ohuiksi kiehkuroiksi otsalle ja kädet puristivat ohjaksia rystyset valkeina. Hevonen ei ollut joutunut pitkään aikaan sellaiseen rääkkiin, johon sitä nyt kannustettiin. Aurinko ei ollut ehtinyt vielä korkealle: se roikkui kelmeänä kuulana horisontissa. Asutus harveni ja lopulta viimeisetkin maatilat jäivät taakse. Tyhjää tietä jatkuisi kauan. Jos matkaisi tästä suoraan, päätyisi muutaman risteyksen kautta kaupunkiin. Sinne oli kuitenkin muutaman päivän matka.

Pihla kääntyi katsomaan taakseen pitkästä aikaa.  Ainakin se tuntui pitkältä ajalta. Vihreä pilvi roikkui taivaalla ja lähestyi pelottavaa vauhtia. Sen katsominen melkein sattui. Oli hankala arvuutella, mitä sieltä oli tulossa, mutta melko varmasti se ei ollut mitään mukavaa. Vaikutti siltä, kuin se olisi muuttanut suuntaa Pihlan perässä. Hyvä, hän ajatteli ja nauroi hampaat irvessä.

Kukaan ei pakene Hovista.

Väinö olisi varmasti vihainen. Kenties Pihla joutuisi samanlaisen oikeudenkäynnin eteen, kuin aikaisemmin. Ehkä hän selviäisi tästä, olihan hän selvinnyt jo paljosta muustakin elämänsä aikana. Aiheen arvuuttelu ei paljoa auttanut. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jotain kauheaa oli luvassa.

 Hän ei pääsisi karkuun, se oli selvää. Matkaa lähimpään kaupunkiin oli aivan liikaa. Sankarillisinta olisi kai ollut rastastaa kohti pilveä, heti pois Kurjen talolta tulosuuntaan. Silloin se ei olisi ehkä koskaan kohdannut kylää. Pihla ei kuitenkaan mitenkään saanut pakotettua itseään siihen. Hän tarvitsi ratsastusretken, hetken etäisyyttä järjestelläkseen ajatuksiaan. Häntä hävetti olla itsekäs, mutta jokainen vaisto käski pysyä kaukana pilvestä. Hän olisi voinut piiloutua Kurjen talon perunakellariinkin, mutta ajatus siitä, että jokin demoninen mylläisi kylää häntä etsiessä oli liian tuskallinen. Rajansa pelkuruudellakin. Hän ei kestäisi, jos Mikalle tapahtuisi jotain. Pilvi oli saatava pois asutuksen luota.

~*~~*~~*~~*~~*~

Tunteja aikaisemmin vielä Kurjen talolla, kun Pihla oli ensimmäisen kerran huomannut vihertyvän taivaan, ensimmäinen ajatus oli ollut tuskainen riemun piikki Väinöstä. Ehkä he tapaisivat jälleen. Ehkä kaikki ei ollut vielä menetetty! Toinen ajatus oli ollut kuvotus. Hän ei suostuisi menemään takaisin. Ei enää, kun oli päässyt tuntemaan sateen ja auringon poltteen. Ei vaikka petollinen osa itseään väittäisikin vastaan.

Tarvittiin siis suunnitelma.

Kenties Akatemian strategiaopeista oli hyötyä, tai sitten Pihla oli vain valmis hyväksymään ensimmäisen päähänsä putkahtaneen idean. Hänellä oli nimittäin suunnitelma valmiina melko tarkalleen minuutti sen jälkeen, kun oli päättänyt sellaisen laatia ja hän otti sen kiitollisena vastaan. Hän palasi pikkutupaan, riisui Väinöltä lahjaksi saamansa korut kaulastaan ja jätti ne yhä kuorsaavan Mikan viereen yöpöydälle. Pikkutuvassa ei ollut paperia esillä, joten Pihla repi aloitussivun yöpöydän laatikossa olleesta kirjasta. Hän kirjoitti siihen kaminasta poimimallaan hiilenpalalla, kehoitti antamaan korut korut sukulaisilleen. Kenties korut olivat taiottuja ja katoaisivat parin päivän kuluttua, mutta ajatus siitä, että hän voisi jotenkin hyvittää lapsuutensa sukulaisilleen oli uskomattoman houkutteleva. Että vaikka jos hän olisikin poissa, täti ja setä ja serkut voisivat elää parempaa elämää ja muistelisivat Pihlaa hyvällä. Se oli hyvin lämmin ajatus. Mika halasi unissaan tyynyään ja maiskutti äänekkäästi. Pihla ei voinut pysähtyä hyvästelemään ystäväänsä, kaikki hänen energiansa valuisi hukkaan. Hän toivoi, että olisi voinut edes syleillä toista, mutta silloin Mika olisi varmasti herännyt. Pihla pukikin vain hiljaa päälleen Mikan paidan kylmää vastaan ja nappasi nurkasta juuttisäkin mukaansa.

Sitten hän hiipi pihan poikki päärakennukseen. Oli tavaroita, joita hän tarvitsi. Ne löytyisivät salista, jonka olisi pitänyt olla kaiken järjen mukaan tähän vuorokaudenaikaan tyhjillään, mutta livahdettuaan raollaan olevasta ovesta, huoneessa olikin väkeä. Lämpimästä vuodenajasta huolimatta takassa roihusi tuli. Pöydillä oli lautasia, joilla oli ruuan rippeitä: muutama tahriintunut mansikka, juuston muruja ja kalliin näköinen, kiiltävä kannu jotain punaruskeaa alkoholijuomaa. Laseja oli siellä sun täällä, tuolit olivat hieman epäjärjestyksessä ja matot makkaralla. Täällä oli selvästi vietetty hauska ilta.