Savipalatsi

Luku 7

Minun päiväni koitti ja se oli loistava. Ilmoitin Väinölle, että halusin ulos retkelle. Kauas Hovista. Hänen ei auttanut kuin suostua, vaikka pyyntöni tuntuivatkin tuottavan hänelle harmaita hiuksia. Siis kuvainnollisesti puhuakseni. Hänen hiuksensa hohtivat jo valon osuessa hopeisina.

"En muista koska olisin ollut koko päivän poissa", hän tunnusti. "En varmaan sitten virkaanastumiseni."

"Kauanko olet hallinnut?"

Me kävelimme käytävää. Minulla oli eväskori ja korissa punaruudullinen viltti ja eväitä. Olin kiinnittänyt hiukseni niskaan sinisellä nauhalla. Oli ollut hankala löytää järkeviä vaatteita kokoelmastani, saati kenkiä, joilla pystyisi kävelemään.

Hän heilautti kättään vähättelevästi.

"Vuodesta 4002."

Minua huimasi taas. Tuntui suurelta huijaukselta, ettei ihmishistoriassa puhuttu kuin muutamista viime vuosikymmenistä. Mitä me olimme tehneet ennen ajanlaskun alkua?

Olin ostanut viime vuonna taskukalenterin, juuri ennen puolivuotista armeijan palvelustani. Ei minulla ollut sille käyttöä liiemmin, kunhan halusin leikkiä olevani vähän tärkeämpi ja juhlistaa Akatemia-ajan loppumista. Se oli hieno tummanvihreä kirjanen, jonka kanteen oli kirjattu 68 kultaisin kirjaimin. Tietenkin kun ostin sen kesällä, vuosi 68 oli jo yli puolen välin, mistä syystä sain kalenterin halvalla. Ajattelin kuitenkin, että koska vuosilla ei ollut hirveästi väliä minulle, voisin ihan hyvin käyttää sen loppuun seuraavana vuonna. Kirjoitin sinne kaikkien tuntemieni henkilöiden syntymäpäivät ja muistiinpano-osioon mitä kukakin heistä oli minulle velkaa.

"Mikä vuosi nyt on?"

Väinö kääntyi puoleeni nauraen ja suuteli minua poskelle. Hänestä minä olin höpsö.

Minusta tuntui, että menimme käytävää yhä alemmas ja alemmas. Inhosin näitä käytäviä, koska niissä ei ollut mitään järkeä. Taikuus oli ideana salaperäinen ja jännittävä, mutta käytännössä vain hämmentävä ja ärsyttävä. Mistä nyt enää tiesi, mikä oli totta ja mikä ei? Olin usein melko varma, että koko tätä paikkaa ei ollut olemassa, vaan että olin vuorilla pudonnut hevoseni selästä ja viruin kallo auki jossain rotkossa, hallusinoiden.

Väinö tarjoutui kantamaan koria vaihteeksi. Myönnyin, mielissäni saadessani kädet vapaiksi. Käytävä oli hiljalleen muuttunut synkäksi luolaksi, jossa askelemme kaikuivat. Olin hieman varuillani, vaikka katseeni eksyikin vähän väliä ihailemaan rakastajaani. Hänen tukkansa oli ponihännällä kiinni niskassa. Hänellä oli yllään raskasta kangasta oleva pitkä, punaruskea liivi, jonka hihansuut osoittivat jäykkinä hieman ylöspäin. Musta paita myötäili käsivarsien lihaksia keskisormien kultaisiin sormuksiin saakka, johon hihat oli kiinnitetty. Housut olivat tummanruskeat ja istuivat todella hyvin. Näkymä oli varsin mukava muutama askel hänen perässään.

Yhtäkkiä Väinö kohotti kämmentään pysähtymisen merkiksi. Olimme suuressa kammiossa. Sen rajoja ei voinut erottaa, ei sivuja tai kattoa. Ainoa valokeila oli ympärillämme – pikkukivet hohtivat kylmää valoa Väinön kävellessä niiden päältä.

Tämä ei ollut minun ideani hauskasta huviretkestä.

"Miksi me pysähdyimme?" kysyin, mutta Väinö nosti sormen huulilleen vaikenemisen merkiksi. Edessämme pimeyden peitossa joku liikkui, nousi ylös. Kuului hyvin karheita, petomaisia hengenvetoja ja sitten raahaavat askeleet lähestyivät meitä.

Pikkukivien hohto levisi ympärillämme yhtenä suurena aaltona ja tavoitti jättiläismäisen kummun edessämme. En ymmärtänyt, mikä se oli, mutta tiesin sen olevan joku elävä ja että minun kuului pelätä sitä. Tavoittelin vaistomaisesti miekkaa, hain jousta, muttei minulla tietenkään ollut kumpaakaan. Katsahdin Väinöön, mutta hän tuijotti hirviötä edessämme.