Savipalatsi

Luku 12

Tietenkään oveni ei vienyt sinne, minne pitikin, koska kaikesta huolimatta ajattelin Väinöä. Kun huomasin olevani hänen makuuhuoneessaan, vastapäätä sänkyä, jolla hän ohuen silkkiverhon takana makasi, sydämeni jätti välistä lyönnin tai pari. Hän tuijotti alasti kattoa, valkeat hiukset sotkuisesti tyynylle levittyineinä. Jähmetyin paikoilleni. En tiennyt mitä sanoa, jos nyt jäisin kiinni. Vilkaisin taakseni - ovi oli kadonnut jälleen.

Väinön rintakehä kohoili hitaasti, mutta hyvin tasaisesti. Huojennuin tajutessani hänen nukkuvan. Olin tullut tänne aiemminkin hänen nukkuessaan, eikä hän ollut silloinkaan huomannut minua. En uskaltanut jäädä piirtämään uutta ovea paikkaan, jossa hän heti havahtuessaan huomaisi minut, joten kiersin kasvot häntä kohti huoneen halki avonaiseen oviaukkoon ja peruutin oikein hiljaisin, tasaisin askelin pois. Viimeinen silmäykseni hänestä oli hyvin levollinen. Laskeuduin portaita alas kammioon, jonka keskellä kasvoi se kaunis puu. Etsin hyvää paikkaa piirtää uusi ovi jo rauhoittuneena. Puulla oli hyvä vaikutus ja olin melkeinpä iloinen, että olin päässyt näkemään sen jälleen.

Katseeni osui muista erottuvaan, koristeltuun oveen. Kun olin aiemmin kysynyt, mitä sen takana oli, Väinö oli haluton vastaamaan. Uteliaisuus vaivasi mieltäni kovasti, mutten uskaltanut koskea siihen nyt, mikäli siihen olisi liitetty jokin hälytys.

Sen sijaan piirsin vapaalle seinätilalle uuden oven miettien Kaeti Acanthan vihreitä viirusilmiä ja häijyä hymyä.

~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*~

Pääsin pois Väinön kamarista, mutta en edelleenkään päätynyt Kaeti Acanthan huoneeseen. Olin tavallisella käytävällä, joka näytti ensin autiolta, joten astuin pois oviaukosta ja annoin oven kadota. Sitten kuulin nopeat, napakat askeleet ja urahtelevaa puheensorinaa. Joku oli tulossa.

Ei ollut aikaa piirtää uutta ovea ja koska paluuta edelliseenkään ei ollut, hain nopeasti piilopaikkaa. Vasemmallani tie näytti jatkuvan melko loputtomiin samanlaisena. Se ei siis tarjonnut kätköä. Oikealla puolellani käytävä päättyi pian toiseen ristikkäiseen käytävään, ja sieltä lähestyvät askeleetkin kuuluivat. Painauduin paniikissa hyvin littanaksi seinää vasten aivan reunalle, toivoen, että kuka sieltä sitten olikin tulossa, oli marssimassa suoraan eikä kauheasti vaivautuisi vilkuilemaan ympäriinsä.

Oikealta puoleltani käveli kaksi minulle tuntematonta vartijaa miekat vöillään. Häijyn näköisiä molemmat. En uskaltanut edes hengittää. Luulin kuitenkin päässeeni jo pälkähästä, he olivat ohittaneet minut vilkaisemattakaan suuntaani, kunnes toisen taskusta levähti jotain lattialle. Pelikortit.

Kyseinen tyyppi oli minua reippaasti pidempi helttapäinen olento. Päätin hänen olevan hirvittävän ruma ja vastenmielinen otus.

"Kömpelys", urahti toinen.

Korttinsa pudottanut pysähtyi ärähtäen ja minä katsoin kauhun vallassa, kun hän alkoi hitaasti kääntyä kohti minua päin. Tämä muuttuisi hyvin nopeasti kuolonkamppailuksi.

Vastakkaisesta suunnasta lähestyi kuitenkin joku hyvin napakoin askelin ja molemmat vartijat suoristautuivat. Olin juuri hivuttautumassa sivummalle, kun tulija näki minut.

Kaeti Acantha.

En ole varmaan koskaan ollut yhtä iloinen jonkun näkemisestä! Hän tuijotti minua jähmeästi ehkä puolen sekuntia ja käänsi sitten katseensa pois. Kaksi vartijaa seisoi kädet vartalon viereen liimattuina, kasvot lattiaa kohden käännettyina ilmeisesti jonkinlaiseen kunnianosoitukseen tai viralliseen asentoon. Heidän nöyryytesä ja univormujensa karuus korosti entisestään Kaeti Acanthan aatelista ja itsevarmaa olemusta.

"Te siinä! Miksi lorvitte täällä?"

Vartijat säpsähtivät terävää ääntä.

"Me- minä pudotin korttini. Me olemme juuri menossa -"