Savipalatsi

Luku 8

Olin vainoharhainen. Oleskelin liikaa yksin, eikä minulla ollut tarpeeksi virikkeitä elämässäni. Tai sitten olin oikeassa? Juoniko Jaakko jotakin?

Ravasin huoneessani edestakaisin turhautuneena. Täällä olin rampa. En pystynyt mihinkään, en saanut mitään aikaiseksi. Ajalla ei ollut mitään merkitystä, koska ainoa asia, jota odotin oli rakastajani paluu. Kun ovi yhtäkkiä aukesi, säpsähdin. Tulija oli saviystäväni Kalevi. Hän toi yhdessä toisen saviolennon kanssa ison rekillisen vaatteita. Puuskahdin niille turhautuneena. Ihan kuin minulla ei olisi ollut niitä ennestään tarpeekseni! Minulla oli täällä enemmän vaatteita ja kenkiä kuin kymmenellä kauppiaanrouvalla. Enkä edelleenkään ollut varma, miten mitäkin kappaletta tuli käyttää. En käsittänyt, miksen voinut saada niiden ja meikkien kanssa käyttöohjeita.

En sanonut ensin mitään. Kalevi osasi puhua, mutta hän ei ymmärtänyt puhumiseen liittyvää tapakulttuuria. Hän ei tervehtinyt, ei kysynyt kuulumisia. Ihmettelin ärtyneenä mitä varten kaksikko jäi huoneeseeni seisomaan, kunnes muistin luvanneeni tehdä toisellekin kasvot.

"Ai niin joo. Onko teillä kiire?"

"Ei", Kalevi vastasi. "Me ojemme sin-nua varten."

Nyökkäsin, vaikken oikeasti ymmärtänytkään mitään.

Toisten kasvojen muovaaminen oli helpompaa kuin ensimmäisten. En edelleenkään ollut taiteilija, mutta aiempi kokemukseni antoi minulle itsevarmuutta. Löysin kasvot savesta paljon nopeammin. Jatkoin työtäni tuntitolkulla luovan hulluuden vallassa. Ilman prinssiäni aika harvemmin lensi, joten tämä oli toivottua. Rekin mukana oli ruokaa, mutten jaksanut välittää siitä. Söin harvemmin enää mitään, koska en luottanut mihinkään ja koko ajatus ruuasta tuntui masentavalta.

"Väsyttääkö sinua?" kysyin saviolennolta, mutta ei se tietenkään vastannut. Suu ei ollut vielä valmis. "Väsyttääkö häntä?"

"Ei", sanoi Kalevi. Hän oli seissyt liikkumatta paikallaan koko operaation ajan, että kenties he eivät levänneet usein.

Olin päättänyt, että tämä olento olisi tyttö. En aikonut alkaa muovaamaan mitään henkilökohtaisia osia, mutta halusin ajatella, että minulla oli täällä naisväkeäkin ympärillä. Kasvot eivät lopulta kauheasti ilmentäneet sukupuolta, mutta kiinnitin silmiin tekoripset loppusilaukseksi.

"Kokeile puhua!" kehotin.

Olento edessäni liikutti kömpelösti suutaan. Sieltä purkautui omituinen kurnaus.

"Sano hei!"

"Hee..." se sanoi viimein ja räpäytti silmiään. Kalevin kasvot piirtyivät jäykkään hymyyn ja olin yhtäkkiä hyvin ylpeä itsestäni.

"Nimeänkö minä sinutkin?" kysyin.

"Joo..."

Olin miettinyt tämän jo valmiiksi.

"Sinä saat olla Janna. Minun luokallani oli yksin sen niminen. Hän oli ihan mukava."

Kumpikaan ei kiittänyt. He poistuivat saman tien, mutta ilmeisen tyytyväisinä. Kalevi oli oppinut viime päivinä mielestäni paremmaksi puhumaan, niin että kenties Jannakin kehittyisi. Mistäköhän he keskustelisivat keskenään? Ajatus tuntui pöhköltä.

~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*~

Yksin ollessani tutkailin liitua. Oli hankala uskoa sitä miksikään taikaesineeksi, koska se tuntui kädessä ihan samalta, kuin mitä Akatemiassa käytetyt kappaleet. Hajukin oli sama. Kenties minä en nähnyt mitään erikoista ihmisyyteni takia?

Kokeilin piirtää seinään oven, mutta valkoinen kehikko ei muuttunut miksikään. Se oli vain hatara kuva. Joko en osannut, tai sitten Jaakko oli huijannut minua oikein kunnolla. Jälkimmäinen oli hyvin mahdollista. Jaakko luultavasti nauraisi katketakseen, jos saisi tietää kauanko käytin aikaa liitua tutkaillen. Pyyhin sotkun pois ja piirsin uuden kehikon ja ovenkahvan eri kohtaan. Yritin useamman kerran lisäten oviini yksityiskohtia, mutta mitään ei tapahtunut. Keskityin ajatuksiin ulkomaailmasta, keskityin haluamaan pois, mutta seinä pysyi edelleen seinänä. Turhauduin!