Savipalatsi

Luku 10

Ehkä olisin vielä selvinnyt siitä, että minun rakkauteni Väinöä kohtaan oli lumetta. Ei se tuntunut tiedon jälkeenkään sen laimeammalta, mutta tunnistin kai paremmin hurmoksen oireet. Olinhan minä tiennyt, että jotain oli vialla, aavistanut, ettei ollut normaalia reagoida kehenkään tällä tavalla. Lopulta en ollut varma, muuttiko tieto mitään - Olin edelleen hyvin riippuvainen Väinöstä. Jokainen hetki ilman häntä oli ahdistava.

Makasin juhlien jälkeisenä aamuna hänen sängyssään, väsyneenä. Hieroin ohimoani ja yritin järkeistää, mitkä edellisen illan muistoista olivat totta ja mitkä luultavasti unta. Muistin hämärästi maininneeni Mikan, mutten ollut varma oliko Väinö kuunnellut. Toivoin, että ei. Olisi anteeksiantamaton virhe, jos sotkisin parhaan ystäväni tähän touhuun. Lojuin sängyssä selkä häntä kohti, yrittäen unohtaa tunteideni tunnustuksen ja hänen reaktionsa.

"Eilinen ei mennyt ihan niin hyvin", Väinö aloitti. "Ehkä on parempi, ettet enää osallistu. Siis mihinkään julkisiin tapahtumiin."

Olin pettänyt hänet. Surkeuteni oli musertavaa.

"Anteeksi."

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi! En minä ole vihainen."

Oloni parani heti. Pyyhin kyyneleitä silmistäni ja käännyin kohti häntä. Hän oli alasti vierelläni, makasi kyljellään pää vasemman käden varassa. Hän nojautui suutelemaan otsaani. Hänen huulensa jättivät ohimolleni lämpimän jäljen, joka aaltoili hyvää oloa kasvoilleni. Hymyilin.

Niin monet tunteet velloivat kuitenkin sisälläni. Oli hankalaa hengittää normaalisti.

"Minun on tylsää ilman sinua", aloitin varovasti. Oli puhuttava nyt, minulla ei välttämättä olisi enää huomenna rohkeutta tai voimaa. "Sinun kanssasi kaikki on ihmeellistä ja kaunista. Kun olet poissa, en jaksa. Mitä kauemmin olet muualla, sitä surkeammaksi oloni muuttuu."

Painoin kynsilläni peukalon ihoon, tavoitellen naarmuja. Kipu auttoi hieman.

"Kyllä minä ymmärrän, että sinulla on kiireitä. Mutta elämä ilman sinua ei ole elämisen arvoista. Tämä ei voi jatkua näin, minä kuihdun pois. Sinun täytyy vapauttaa minut, Väinö."

Hän mietti hetken. Unohdin mistä olimme keskustelleet ja ihailin hänen kauneuttaan: valkoisia silmäripsiä ja pitkinä valuvia hiuksia. Hän oli aivan eri olento ollessaan kahden kanssani kuin muiden edessä. He näkivät Väinön virallisena ja uhkaavana. Minun vieressäni hän oli aito ja elävä.

"On eräs loitsu", Väinö aloitti, palauttaen minut maan pinnalle. "En ole itse koskaan käyttänyt sitä, mutta osaisin sen kyllä. Se olisi hieman erikoista tietenkin, mutten halua, että voit huonosti. Jos haluat, langetan sen kyllä."

"Niin?"

Olin toiveikas.

"Se jähmettää kaiken paikoilleen huoneessasi, kun lähden. Myös sinut. Ikään kuin nukkuisit. Heräät eloon taas kun palaan. Siten sinun ei tarvitsisi koskaan olla yksin tai tuntea oloasi huonoksi. Ja eläisit niin paljon pidempään!"

Hymyilin hämmentyneenä. En ymmärtänyt. Se osa minusta, joka oli täysin Väinön huumaama halusi oitis suostua kaikkeen, mitä hän ehdotti. Kaikki olisi täydellistä jos vain olisin hänelle mieliksi ja hän olisi tyytyväinen. Häviävän pieni osa minusta, se järkevä osa, joka pakotti minua pitämään valeeni, käski kuitenkin olla suostumatta. En osannut kieltäytyä, joten olin vain hiljaa.

Väinö ohjasi minut huoneeseeni viimein, enkä vaivautunut väittämään vastaan. Monta karmeaa tuntia taistelin hänen lähtemisensä aiheuttamassa tyhjyydessä, kunnes viimein aavistin, miten vastenmielinen hänen ehdotuksensa oli. Pelkkä pieni hetki tervettä järkeä sivalsi minua oikealla tavalla. Katsoin kuivuneita veritahroja peukaloillani ja tärisin. Tunsin itseni ällöttäväksi, heikoksi olennoksi. Kaikki tässä oli niin kuvottavaa. Kaikista vastenmielisintä oli kai, että suurimmaksi osaksi en edes tajunnut miten kurjasti asiat olivat. Oli tehtävä jotakin, tai suostuisin vielä Väinön ideaan ja ryhtyisin hänen nukketaloleikkiinsä.