Savipalatsi

Luku 9 - Mahla

Illalla olisi juhlat.

Väinö kertoi niistä minulle. Sanoi, että kaikki on kutsuttu, siis minäkin! Toivoin, että hän olisi kutsunut minut, vaikka tilaisuus olisikin vain muutamalle. Kaipasin häneltä erikoishuomiota. Jotain henkilökohtaisempaa tunteen ilmaisua, kuin korurasiat tai huivit. Olin perso kauniille sanoille, puheille kiintymyksestä, vaikken usein saanutkaan niitä. Oli ilmiselvää, että hän halusi minua edelleen: välillä tuntui kuin hän olisi palvonut osia minusta. Se ei vain ollut tarpeeksi. Minun suruni ja yksinäisyyteni hänen poissaollessaan oli niin ylitsepursuavaa, etten malttanut olla miettimättä kaipasiko hän minua edes hieman. Hän pahoitteli poissaoloaan viivyttyään muualla pitkään, muttei näyttänyt mitenkään erityisemmin tuntevan harmia sen suhteen. Tiedän, koska yritin melko epätoivoisesti löytää merkkejä siitä, että hän välittäisi minusta erityisesti. Ei vain kehostani tai asemastani, vaan minusta itsestäni. Tiesin sen tyhmäksi, koska yritin edelleen parhaani mukaan piilottaa kaiken aidon itsestäni. Roikuin silti niissä pienissä yksityiskohdissa, joita olin huomaavinani hänen käyttäytymisessään. Selitin niiden varassa itselleni, etten ollut samantekevä ja yritin hillitä pistävän mustasukkaisia ajatuksia siitä, kenen kanssa hän aikansa vietti silloin kun ei ollut luonani. Päivät, jolloin en nähnyt häntä tuntuivat nälkävuosilta. Välitön onnellisuus hänen seurastaan ja siitä seuraava voimattomuus kärjistyivät entisestään vaaralliseksi kierteeksi.

Väinö sanoi, että tiedossa olisi tärkeämpiä tilaisuuksia, jos tämäniltaiset menisivät hyvin. Minun oli hankala innostua juhlista. Olin alistunut sellini masentavaan hiljaisuuteen, enkä ollut varma halusinko saliin muiden demonien keskelle. Savitoverini Janna ja Kalevi kuitenkin pukivat minut valkoiseen pukuun, joka oli ohut ja läpikuultava kuin hämähäkinseitti. Se laskeutui ylleni kovin vaivattomasti, roikkuen näyttävinä laskoksina oikeissa paikoissa. Pukuun oli kirjottu kiiltäviä kiviä, jotka näyttivät kuin vesipisaroilta. Hiukseni peitti sinisten kovien lehtien muodostama verkko. Sain lopuksi naamion, joka peitti puolet kasvoistani. Silmäreiät olivat kapeat mustat viillot ja naamarin kiemuraiset kulmat saivat kasvoni näyttämään teräviltä ja epäinhimillisiltä. Kenties se olikin tarkoitus.

Luulin, että Väinö hakisi minut juhliin, mutta sen sijaan oveeni koputti Rahko. Hän oli pukeutunut johonkin, joka näytti minusta kovasti vain isolta kasalta röyhelöitä. Tai vessapaperia. En kuitenkaan kommentoinut mitään, kenties tämä oli hänen kulttuurinsa kansallispuku tai jotain.

"Hänen korkeudellaan on kiireitä."

"Selvä."

Ei kai sillä oikeastaan ollut väliä, kenen kanssa saliin menisin, yritin vakuuttaa itselleni. Nämä juhlat nimittäin järjestettiin siinä isossa salissa, johon minut oli alkuun tuotu tänne. Näkisin prinssini kyllä siellä.

"Meidän on parasta etsiä paikat jostain sivummalta. Minun on määrä olla seurassasi koko illan."

Eikä hän ollut mielissään siitä.

"Enkö minä istukaan Hänen korkeutensa kanssa?"

Enkä minä ollut mielissäni tästä.

"Et. Hänen lähellään istuu vain hänen neuvonantajiaan ja muita tärkeitä henkilöitä. Minä seison lähelläsi. En seurassasi, mutta tarpeeksi liki, että voin seurata sinua vaivatta."

"Sinä olet aseeton. Mitä varten sinä oikein minua seuraat?"

Halusin tietää, olinko minä uhka vai joku muu. Miksi joku vaivaisi päätään minulla?

"Älä minulle kitise! Tämä oli suora käsky hänen majesteetiltaan."

Hän peitti kasvonsa peilinaamiolla. Minä tuijotin vääristynyttä kuvajaistani kummissani. En näyttänyt yhtään itseltäni.