Savipalatsi

Luku 13

Olin potkinut kengät pois, koska ne eivät soveltuneet alkuunkaan soratiellä kävelemiseen. Olin hylännyt myös osan vaatteistani, sillä ohi menneestä ukkosesta huolimatta sää oli kovin paahtava. Ilmassa leijui hento mätänemisen haju ja pellot kiilsivät auringonpaisteessa kultaisina. Heinäsirkat sirittivät korviahuumaavina ja kärpäset pörräsivät ympärilläni.

Ensimmäinen kohtaamani rakennus oli pienen maatilan talli. Pihalla seisoi lyhyt huivipäinen nainen talikkoon nojaillen. Hän kyräili minua varuillaan, kun kysyin hevosta vuokralle tai myyntiin. Annoin hänelle rannekoruni, jossa kiilsivät siniset jalokivet satuloitua hevosta ja vesipulloa vastaan.

"Vaihdetaan sitten takaisin parin päivän kuluttua, jos et ole tyytyväinen."

Myönnetään, ei se ihan niin helpolla sujunut. Sain inttää ja vaatia kovin ponnekkaasti. Rannekoruni vaikutti kyllä hyvin kalliilta, mutta koska tietämykseni koruista ja niiden arvosta oli suppea, en oikeasti tiennyt kumpi meistä teki hyvin tyhmiä kauppoja. Nainen ei tiennyt arvometalleista varmaan minunkaan vertaani, niin että lopulta vaikutti siltä, että hän suostui vain, koska jostain syystä pelkäsi minua.

Ratsastin vakavana ja melko rauhallisesti kohti kylää, josta olin lähtenyt pieni ikuisuus sitten. Vointini oli niin kehno, että toivoin vain pääseväni perille ennen kuin tämä uni päättyisi tai putoaisin maahan kuolleena. Ohitin välillä kai ihmisiä, mutten onnistunut keskittymään heihin tarpeeksi tunnistaakseni ketä vastaan tuli. Hevonen pysäytettiin viimein jossain vaiheessa ja joku puhui, mutta en jaksanut vastata tai kohottaa katsettani. Minut autettiin satulasta hyvin hellästi, jolloin katsoin auttajaani tuttuihin sinisiin silmiin.

"Mika."

Hän oli oikeasti siinä. Lyhyet ruskeat hiukset, pisamat.

"Sinä kuulet minua? Ymmärrät? Voi kiitos, kiitos", Mika sanoi. Tuijotin hänen suutaan lumoutuneena. Oliko hän oikeasti siinä?

"Kun kuulin, että ratsastat kohti kylää... Olen yrittänyt puhua sinulle varmaan viisi minuuttia. Jaksatko seistä? Sidon hevosen kiinni, odota hetki."

En tehnyt mitään. Mika katosi hevoseni kanssa ja palasi. Yritin saada todellisuudesta taas kiinni, mutta huimasi ja väsytti. Mika tarjosi käsivarttaan ja maailma oli hieman selkeämpi. Me olimme Kurjen talon tallin edessä. Hänen otsansa oli rypyssä ja suu kiinni puristettu viiva.

"Enää vähän matkaa. Tartu minua kädestä. Jos et jaksa, voin kantaa sinut."

Naurahdin, mutta se oli hyvin vaisu ääni.

"Ai sinä muka."

Hän ohjasi minut sisälle jonnekin ja vuoteelle, pidellen yhä kädestäni.

~*~~*~~*~~*~~*~~*~~*~

Kun heräsin, Mika oli edelleen vierelläni. Hänen kasvonsa olivat kaventuneet viime näkemästä, silmien aluset tummuneet ja kevyt sänki peitti hänen leukaansa. Avasin suutani pyytääkseni vettä, mutta Mika nosti jo lasia huulilleni. Tartuin siihen kiitollisena.

En tunnistanut huonetta. Seinät olivat paljaat, kalustus pelkistettyä.

"Tämä on sivurakennus." Mikan ääni oli rauhallinen. Ja tuttu. "Millainen vointisi on? Kutsunko lääkärin?"

"Oletko sinä oikeasti siinä? Olenko minä oikeasti tässä?"

Minun ääneni oli karhea.

Mika naurahti ja hänen silmänsä kostuivat.

"Voisin kysyä samaa sinulta."

Hän katsoi muualle ja räpytteli silmiään. Sitten hän nosti yöpöydältä tarjottimen syliini.