Jumalat itkevät öisin

Kalmankalpeita koiperhosia

Kai sä tiesit,
että sä saat mun sisällä lepattamaan perhosia.
Mut ne ei oo niitä valossa vellojia.
Niillä ei oo kauniita sitruunasiipiä,
mun perhoset osaa vaan riipiä.
Ne on kalmankalpeita koiperhosia,
jotka repii rikki kaikkia mun kerroksia.
Ne kiertää mun selkärankaa,
kiskoo katki elämänlankaa
niinkuin mä olisin vaan sielutonta solukkoa,
ne imee musta viimeistäkin auringonvaloa. Perhoset kutevat kiinni lihaskudoksiin muokaten niistä valtakuntiaan sen kerroksiin. Ja vaikka kuinka raavin rikki mun ihoa,
ne ei katoa.

Kai sä tiesit,
että mä vihaan sua.
Kai sä tiesit,
että mä vihaan sitä,
miten mun sydän ei kuuntele sen omaa pulssia, vaan sitä pulssia,
minkä sun läsnäolo saa aikaan,
vaikka kuinka omaa pulssiani siihen hakkaan. Vihaan sitä,
miten hukun merenpintojen ja rikkinäisten kuunsiltojen läpi sun silmiin löytämättä tapaa uida takaisin pinnalle ja sitä,
etten edes halua takaisin pinnalle ja mä vihaan niitä perhosia,
koska riipivinäkin ne on mun solujen sinfonia, jota sä seuraat,
eturivistä.
Vihaan sitä,
että saisit mut,
mun luut,
ne kaikki kaksataakuus heti,
jos vaan haluisit.
Ja vaikka et ikinä haluaisi,
niin kai sä tiesit,
että mä oon jo sun.