We're fucking losing it || Blind Channel oneshots

Lautasmalli || JoonasxNiko

Joonas

Tuijotin eteeni tarjoiltua ateriaa kulmat kurtussa. Annos oli aseteltu täydellisesti lautasmallin mukaan ja jälkiruoaksi oli itse paistettuja lettuja. Kuulosti muiden korvaan normaalilta ruokailu-hetkeltä, mutta minulle tämä kaikki oli aivan liikaa. Ajatuskin tämän syömisestä nostatti oksennuksen kurkkuun.

"Mä tein sun lempi ruokaa rakas", aviomieheni ilmoitti hymyssä suin ja asetti suukon päälaelleni ennen kuin siirtyi minua vastapäätä oman täsmälleen samanlaiseksi asetellun aterian ääreen. En ansainnut Nikoa tai tuon hoivaamista millään tasolla...

"Ei sun ois tarvinnu", kuiskasin samalla, kun tyhjensin lautastani edelleen vain katseellani. Sekin alkoi tuntua liialliselta ja pakotti silmäni painumaan tiiviisti kiinni. Sydämeni särkyi, kun jouduin kerta toisensa jälkeen kieltäytymään Nikon kokkailuista. Vika ei kuitenkaan ollut Nikossa vaan minussa itsessäni.

"Ei niin, mutta mä halusin. Mä haluun auttaa sua", Niko vastasi edelleen sama rohkaiseva hymy huulillaan ja kurotti silittämään kättäni pöydän toiselta puolelta. Tuon makaronilaatikko tuntui katoavan hyvää vauhtia. Toivottavasti jaksaisit syödä myös minun osuuteni...

"Sä tiedät, etten mä voi syödä tota", kuiskasin lähes äänettömästi ja nielin kyyneliä, jotka kovasti halusivat muistuttaa olemassaolollaan. Niissä olikin jo tarpeeksi ravintoa minun kaltaiselleni.

"Siinä on täysin lautasmallin mukaan. Siinä on määrä, mitä joka ikisen ihmisen pitäis syödä", Niko puheli ja silitti edelleen vasenta kämmenselkääni. Ihan kuin olisin kuullut nämä samat puheet miljoona kertaa aikaisemminkin. Ne vain eivät saaneet pääni sisällä minkäänlaista painoarvoa.

"Silti", kuiskasin vielä aikaistakin hiljaisemmin. Ihme, jos Niko enää edes kuuli sanojani ja vielä enemmän ihme, jos tuo jaksoi kuunnella. Niin monta kertaa viimeisen vuoden aikana tuo oli joutunut itkuani kuuntelemaan. Itse olisin jo luovuttanut ja lähtenyt kävelemään...

Nikon lautanen huusi tyhjyyttään ja tuo siirtyi vierelleni istumaan. Ole hyvä vaan. Minä en ehtinyt vielä koskea ateriaani, joten se on täysin vapaa sinun vatsalaukullesi.

"Mä autan", Niko totesi ja nosti haarukallisen makaronilaatikkoa suuni eteen. Tuijotin tuon tarjousta suu viivana ja laskin sitten taas katseeni alas. Ei tästä mitään tullut...

"Jos tehään niin, että sä syöt mun avustuksella puolet ja sitten voidaan halia loppu ilta sohvalla. Saat vaikka päättää, mitä katsotaan", Niko heitti ehdotuksensa ilmoille ja minä nielaisin kuuluvasti. Lettuihin en ainakaan koskisi edes tuon avustuksella.

"Miks sä autat mua?" Päädyin kysymään lettu-valitukseni sijaan ja nostin väsyneen katseeni Nikon silmiin. Kehollani ei ollut minkäänlaista energiaa, mutta olin oppinut nauttimaan siitä tunteesta.

"Koska mä rakastan sua enkä anna tän tyhmän sairauden viedä sua multa", Niko vastasi ja laski haarukan takaisin lautaselleni vetääkseen minun itkevät kasvot kanssaan halaukseen. Niko oli ainoa syy, miksi jaksoin edes yrittää...

***
Sanoja: 393

🍽🍽