Aleksi
Määrätietoiset askeleeni kuljettivat minua syvemmälle pimeään metsään. Satunnaiset oksat raapivat kasvojeni ihoa ja kostea maa upotti aika ajoin jalkani maaperään. Itketti, mutta itku ei ilmaantunut. Ei ollut ilmaantunut viimeiseen puoleen vuoteen. Olin ollut tyhjä sisältä viimeiset puoli vuotta.
Minulla ei ollut juurikaan ystäviä tai tiivisti elämässä mukana kulkevaa perhettä, mikä vahvisti merkittävästi tämän hetkistä päätöstäni. Oli helpompi lähteä, kun tiesi, ettei kukaan jäisi kaipaamaan.
Olin kärsinyt masennuksesta lapsesta asti, mutta viime vuodet olivat olleet sen suhteen sietämättömiä. Mitä järkeä oli jatkaa, jos ei tuntenut kirjaimellisesti mitään?
Askeleeni saavuttivat raapivien oksien ja upottavan maaperän jälkeen sillan, joka oli koitumassa kohtalokseni. Edellä mainittujen hankaluuksien vuoksi silta oli lähes aina autio ellei alhaalla sijaitsevaa moottoritietä laskettu. Joka tapauksessa tämä oli täydellinen päätös paikka elämälleni, eikä pelkästään sen hiljaisuuden suhteen. Olin aina tullut tälle sillalle purkamaan tunteeni, oli sitten kyse hyvästä tai huonosta tunteesta. Siis silloin, kun vielä omistin kyseisen ominaisuuden.
Laskin käteni viileälle ja sateen kastelemalle sillan kaitteelle. Myö sää suosi suunnitelmaani, eikä kukaan todennäköisesti poistuisi sisätiloista tänä iltana. Tänä iltana minä poistuisin elävien kirjoista ja, mikä parasta kukaan ei jäisi kaipaamaan minua. En edes minä itse.
Nostin itseni sillan kaiteelle istumaan ja tuijotin alhaalla niukasti esiintyvää liikennettä. Odotin täydellistä hetkeä hypätä. Sellaista hetkeä, jolloin pudotuksen lisäksi satunnainen auto osuisi minuun. Pahoittelut etukäteen auton omistajalle. Toivottavasti vakuutukset olivat kunnossa.
Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä viimeisen kerran. Päästin irti, mutta ilmalennon sijasta tunsin vahvat käsivarret, jotka kiertyivät ympärilleni takaapäin. Joko olin taivaassa?
Avasin silmäni vain todistaakseni samaisen sateisen maiseman, jota nyt koristi kiharatukkainen komistus, joka veti minut vahvoilla käsivarsillaan pois kaiteelta.
Toisessa tilanteessa olisin rimpuillut ja käskenyt kiinnipitäjäni antaa minun mennä, mutta olin hukkunut miehen silmiin, jonka vahvat kädet eivät päästäneet irti edes istuessamme jo kostealla maalla. Kai tuo pelkäsi, että nousisin takaisin sillan kaiteelle.
"Miks?" Mies kuiskasi yhden ratkaisevan sanan saaden kyynelkanavani aukeamaan ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. En oikeastaan tiennyt itkinkö surua, iloa vai helpotusta. Ehkä niiden kaikkien sekoitusta.
"Kukaan ei välitä kuitenkaan", huutoitkin vieraan miehen olkapäätä vasten kastellen taivaan lisäksi omilla kyyneleilläni tuon olkapään.
"Mä välitän", kuulin miehen kuiskaavan samalla, kun tunsin tuon silittävän selkääni rauhallisin vedoin. Olin kaivannut toisen ihmisen kosketusta ja tuo ele sai silmän vuotamaan vain enemmän.
"Taivaskin itkee sun takia", mies tokaisi saaden minut itkusta huolimatta hymyilemään. Tilanne tuntui niin epätodelliselta.
"Mikä sun nimi on?" Kysäisin itkuni laannuttua ja ollessani tuon olkapään sijasta kasvokkain tuon silmien kanssa. En tiedä, kauanko todellisuudessa itkin, mutta ikuisuudelta se tuntui. Kai kyyneliä oli varastossa puolen vuoden ajalta...
"Olli", mies vastasi hymyillen ja pyyhki kuivuneita kyyneleitä kasvoiltani, vaikka uudet kyyneleet putoilivat siihen taivaan puolesta.
"Mä oon Aleksi", vastasin tuon hymyyn. Aika tuntui pysähtyneen, enkä saanut silmiäni irti Ollin silmistä. Ehkä olin sittenkin kuollut ja Olli oli vain enkeli. Oli, miten oli ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen tunsin jotain suurta. Tunsin jotain selittämätöntä. Jotain, mitä en ollut koskaan ennen tuntenut. Rakkaus.
***
Sanoja: 468
🌧🌧🌧
ŞİMDİ OKUDUĞUN
We're fucking losing it || Blind Channel oneshots
Hayran KurguLaitetaan Blind Channelin jäsenet kattilaan, kiehautetaan, annetaan hautua kannen alla muutama minuutti, sekoitetaan hyvin ja katsotaan, millanen oneshotti-kirja saadaan aikaan💅🏻 Ps. en varottele lukujen alussa eli omalla vastuulla😘
