Järven Jäät

1

Mustan taivaan tähdet katsovat alas laajalle, suhteellisen tyhjälle parkkipaikalle. Oranssit katuvalot värjäävät kuluneen asfaltin kaltaisekseen. Tupakan savu leijailee ympärillä, kohoaa valkoisena seittinä kohti taivaan tyhjyyttä, ja pari katsoo sen perään. On hiljaista, näin marraskuisena, mustana iltana.
     Sakari Rissanen ja Nina Sivula seisoskelevat auton vierellä. Sakari oli herrasmiehenä sytyttänyt naisensa savukkeen hänen puolestaan, kuten yleensäkin. Hän taputtaa omansa päästä tuhkat maahan.
"Mä muuten sain sen tuolin korjattua. Vähän nitisee mutta kyllä se mut kantaa jo."
-"Kiva. Nyt se koko paikka on kunnossa, vai mitä?"
-"Näin on. Saas nähdä kuinka kauan kestää että pesukone räjähtää tai jotain."
-"Älä hei ole pessimisti, Saku. Ei ne laitteet mene rikki jos sä et vain tee mitään väkisin."
     Kaupungin pienimmässä ja halvimmassa tönössä asuminen on osoittautunut melko jännittäväksi kokemukseksi Sakarille. Harvoin saa taukoa korjausta vaativista hommista, ja kun asiantuntijoihin ei usein ole varaa niin niitä hommia saa korjailla sitten itse joka toinen viikko. Välillä alkaa tuntua jo siltä, ettei Sakari pohjimmiltaan olekaan työtön.
"No, jos se pesukone räjähtää niin kai sä tarjoat mulle taloudellista tukea?", Hän kysyy vähän arasti.
-"Tietenkin. Mä olen aina sun taloudellisena tukena, tiedätkö? Älä pelkää kysyä multa rahaa kun sä tarvit sitä."
     Sakari harvoin kehtaa. Hän on ehkä köyhä mies, mutta Nina on hänen rikkautensa. Sakari ei vain tiedä, mitä tämä itse näkee hänessä. Hän ei ole mikään erityisen komea, pitkä tai siisti mies, ja pukeutuu kuin koditon spurgu, mutta silti Nina jaksaa katsella häntä jo toista vuotta. Sitä on rakkaus, Sakari miettii.
     Hän kaivaa taskustaan suunnilleen kämmenensä pituisen kännykän, ja katsoo kelloa sen näytöltä.
"Vähän myöhä jo. Puoli kahdeksan."
-"Onko sulla kylmä?"
-"No ei." Hän puhaltelee suustaan savun ja vesihöyryn sekoitusta ilmaan. Yöpakkaset alkavat olla päivittäisiä. "Onko sulla?"
-"Ei."
     He katselevat ympärilleen. Kaupunki on jotenkin epätavallisen hiljainen perjantai-illaksi. Nina tiputtaa tupakantumppinsa, ja tallaa sen sammuksiin.
"Ehkä mun kuitenkin pitäisi lähteä. Mun täytyy laittaa vielä yksi sähköposti tänään."
-"No, äkkiä sitten ennen kuin se saaja menee nukkumaan."
-"Joo." Nina hymyilee hänelle ottaessaan autonsa avaimet taskustaan.
-"Heippa." Sakari antaa hänelle suukon poskelle.
-"Hei hei. Ja hyvää yötä."
     Sakari jää huomattavasti halvemman autonsa viereen Ninan astuessa omaansa, ja ajaen parkkipaikan halki autotielle. Sakari huokaisee kevyesti ja katsoo savukettaan. Tähänkö hän rahaansa tuhlaa, hän miettii. Terveyskin menee. Hän vetää vielä kerran savut keuhkoihinsa, ja tiputtaa filtterin maahan. On ihmeellistä miten nopeasti hänelle tulee taas yksinäinen olo, kun Nina lähtee. Sakari kääntää katseensa vasempaan.
     Parkkipaikka on juuri erään leveän joen vierellä. Hän lähtee kävelemään vettä kohti nähdäkseen, kuinka kuunvalo kimmeltää sen pinnalla, kun kerran on kirkas yö. Kuluneet kengät pitävät pientä ääntä hänen lähestyessä kynnystä. Valopisteet tuikkivat veden pinnalla, joka liplattaa hiljaa hänen edessään. Sen seasta kuuluu vaikerointia.
     Sakari rypistää otsaansa ja hölkkää asfaltin reunalle. Hän kuulee alapuolellaan miehen äänen, jonka omistaja on selkeästi uupunut ja tuskissaan.
"Auttakaa..."
     Vedessä näkyy hänen nuorehkot mutta kärsineet kasvonsa, aivan kiviseinän edessä. Sakari tuijottaa häntä rehellisesti vähän yllättyneenä. Heidän välissään on rautaiset tikkaat, jotka eivät ylety veteen asti.
"No hei, mä autan." Sakari alkaa laskeutua kylmiä tikkaita pitkin, ja alimmalla askelmalla kyykistyy vasen jalka suorana. "Ota mun nilkasta kiinni."
     Hän tuntee kuinka hyytävän kylmät kädet tarttuvat häntä nilkasta, ja Sakari pistää kaikki voimansa itsensä ylös vetämiseen. Hän ähkii märkä mies jalassaan, kunnes tämäkin ottaa tikkaasta kiinni ja Sakari pääsee kiipeämään takaisin asfaltille.
     Toisella miehellä kestää siinä kauemmin. Hän ryömii ylös ja nousee heikoille jaloilleen vesipisarat tippuen maahan, muttei tärise yhtään. Hän oli ollut siellä jo aivan liian kauan, Sakari miettii.
"Tule hei mun mukaan. Mä voin auttaa sua tuon hypotermian kanssa." Sakari alkaa kävellä autolleen katsoen samalla taakseen. Mies seuraa häntä, tosin paljon hitaammin. "Mikä sun nimi on?"
-"Järvinen", Hän mumisee.
-"Mä olen Sakari. Ei sulla ole etunimeä?"
-"Järvinen."
     Jaha, hän miettii. Tosin, tuskin hän olisi itsekään kovin järkevässä tilassa kun on pää niin jäässä. Sakari avaa autonsa oven ja käy kuskin penkille, viittoen Järvisen viereensä. Tämä vetää oven auki koko vartalonsa voimin, ja istuu kuivalle penkille likomärissä, aktiivisesti jäätyvissä vermeissään. Hän on pukeutunut kauttaaltaan mustaan. Järvinen ei sulje ovea, joten Sakari tekee sen hänen puolestaan, ja alkaa ajaa.
"Mä vien sut kyllä mun kotiin. Ei tähän tarvita lääkäreitä. Mä tiedän nämä hommat itsekin."
     Järvisen katse on tyhjä kuin vainaalla. Hänen pupillinsa ovat valtavat.
"Asteikolla nollasta kymmeneen kuinka sekaisin sä olet?"
     Järvinen miettii kolmen sekunnin ajan, sitten murahtaa.
"Osaatko sä puhuakaan enää?"
     Hän sanoo jotakin niin epäselvästi, ettei Sakari erota siitä sanaakaan.
"No okei, joo. Katsotaan sitten."