Eripari sukat

3. Lätkää

What a year this week has been.

[EDEN]

"Ja mitä mä teen näillä?"

Lala löi pöytään nivaskan monisteita ja lysähti itse toiselle kiikkeristä tuoleista. Varsinainen syy niiden alennukseen paljastui vasta kun ne oltiin ostettu. Tukeva kahden hengen pöytäsetti ei sitten ollutkaan niin tukeva, mitä oltiin luvattu.

MASENNUS

Siirsin päällimäistä pelkkää otsikon omaavaa monistetta pois muiden päältä Lalan vajotessa surkeana valittaen tuolinsa uumeniin.

"Mitä mun pitäis muka kirjottaa noihin?" se parahti.

Toinen moniste oli kuin suoraan enkun kirjasta. Tehtävänä oli täyttää tekstistä puuttuvat sanat oikeilla, minkä jälkeen selittää niiden merkitys paperin alalaitaan. Kolmas oli joku kirjoitustehtävä siitä, mikä oli ajanut kyseiseen tilanteeseen ja neljännessä rypistyneessä paperissa valistettiin masennuksen vaaroista. Viidennessä oli joku hoito-ohjelma.

"En mä mennyt sinne sen takia, että saisin jotai vietäviä monisteita!" Lala löi päänsä feikki marmori pöydän pintaa vasten ja puuskahti.

Mä irvistin katsellessani papereita.

Lalan mielenterveysongelmia pelkäävät vanhemmat olivat sysänneet sen suoraan psykologin syliin, kun Lala oli hieman liian karskisti kuvannut olotilaansa aamiaispöydässä. Niin ainakin sen omien sanojen mukaan. Sen isä salee pelkäsi, että masennus tarttui tai jotain. Mä kyllä toisaalta olin ihan onnellinen sen hoitoon pääsystä mutta toistaalta taas, eipä tuosta hirveästi hyötyä vaikuttanut olevan. Lala enemmänkin kirosi kuin ylisti sitä psykologi tätiä.

Mutta Lala nyt olikin tuollainen. Mielipiteensä herkästi ilmoittava, oman tiensä kulkija.

Nostin mun katseen papereista huppupäiseen tyttöön, jonka otsa oli yhä liimattuna pöytää vasten.

Lala tosiaan oli mun paras kaveri. Sellanen ruskeet bambisilmät mutta tappavan katseen omaava tyyppi, jonka tyyli oli sekoitus eleganttia ja katumuotia. Se oli sellanen, joka meni aina puolustamaan kiusattuja. Silleen sitä vois ehkä kuvailla. Niin ja tummanruskeat hiukset olivat aina kahdella ranskanletillä. Äiti sanoi usein, että me oltiin kuin siskoksia.

"Et muute arvaa kenen kaa vaihtelin kuulumisia eilen." Hörppäsin mun kahvia ja ajattelin kääntää Lalan huomion johonkin muuhun.

Lala kohotti kulmiaan ja nojautui takanaan olevaan seinään.

"No?"

"Milon."

Lalan leuka loksahti auki.

"What?! Siis Anderssonin Milon?"

Mä nyökkäsin ja kulautin loputkin kahvit mun kurkusta alas, minkä jälkeen nousin viemään mukia tiskialtaaseen. Lala seurasi mua katseellaan leuka yhä lattiassa. Se selkeästi yritti prosessoida kuulemaansa.

"Siis mitä? Mitä sä sille juttelit?"

Kohautin mun hartioita ja hypähdin istumaan keittiön tasolle hellan ja tiskialtaan väliin. Heiluttelin mun jalkoja ilmassa ja katselin varpaitani hymähtäen.

"Törmäsin siihen ku se oli putsaamassa haavojaan ja sit vaan jäin siihen hetkeks ku joku mies oli seurannu mua. Henkinen tuki."

Lala sulki suunsa hitaasti mutta utelias pilke ei kadonnut sen silmäkulmasta. Se nosti molemmat jalkansa ristiin pöydän päälle ja lopulta virnisti vinosti. Mä tiesin, mitä toi ilme tarkoitti. Lala Mäntysuo oli saanut taas kerran jonkin mahti idean josta mä en loppujen lopuksi osannut kieltäytyä, minkä johdosta me jouduttaisiin mitä luultavimmin ongelmiin. Mut siks Lala oli ihana. Sitä ei hyvällä tavalla kiinnostanut ja se oli uskomattoman ovela. Ehkä vähän liiankin. Kun mua kiusattiin yläasteella, se onnistu jotenkin ihmeellisesti saamaan sen Tuomaksen frendit sitä vastaan ja lopettamaan. Mä en vielä tähän päiväänkään asti ollut saanut selville, miten se sen teki mutta mä olin sille siitä ikuisesti kiitollinen. Se pelasti mun ysiluokan.