Eripari sukat

6. Villasukka peli

In case you haven't noticed
-> I'm weird.

[EDEN]

Tunkkaisena ja pistävänä ilmassa leijuva tupakan vaimea katku sekoittui kahvin vahvaan aromiin. Parvekkeen ovesta puuskittain vyöryävä kylmä ilma sai ihon pakostakin kananlihalle.

Hiljaisuutta halkoi ainoastaan kahvinkeittimen porina ja mun kahiseva hengitys. Mä vaan tuijotin lattialla makaavia sukkia ja erinäisiä vaatekappaleita. Muodostin niistä asukokonaisuuksia mun pään sisällä ja yritin parhaani olla saamatta uutta kohtausta.

Milo pyysi mumisten Sampaksi nimettyä miestä sulkemaan parvekkeen oven, jonka nimetty teki heti käskystä.

Mun katse oli yhä vähän sumea ja epätarkka mutta mä en silti tehnyt mitään korjatakseni asiaa. Mä halusin hetken vaan olla mun kuplassa ettei mun tarvis tajuta tilannetta, johon mä olin joutunut.

Vain pieni maininta humalaiselta ihmiseltä siitä, että mut sais taju kankaalle yhdestä huitaisusta, sai mut menettämään kontrollin. Ei ne mitään mulle tehnyt. Tuijotti vaan hölmistyneinä, kun mä aluin pikkuhiljaa horjahdella mun askelissa ja lopulta vajosin maahan paniikkikohtauksen kourissa. Mä varmaan olisin vieläki siellä, jos toi Samppa ei olis tullu ja auttanu mua sisälle. Normi tilanteessa mä en olisi ikinä mennyt kenenkään tuntemattoman miehen kämppään mutta mulla ei siinä tilanteessa ihan järki pelannut. Mikä vain oli tuntunut paremmalta vaihtoehdolta kuin niiden känniläisten lähelle jääminen.

"Vitsi. Tää kämppä on ihan läävä."

Mun oli pakko räpäyttää mun silmiä ja vilkaista silmälasipäistä nuorta miestä. Samppa selkeästi oli huomannut mun katseen ja haroi nyt hiuksiaan irvistäen. Se kuljetti katsettaan asunnossa, joka oli suurempi kuin Lalan, mutta järjestyksestä ei ollut tietoakaan. Sohva oli täynnä akkareita, lattiat vaatteita, keittiösyvennyksessä muovikassillinen tyhjiä panttipulloja, pöydällä likaisia tiskejä...

"Toi on Samuel, Akselin isoveli. Ne asuu täällä", Milo selitti mulle mun mietteliään ilmeen huomatessaan.

Mä en katsonut sitä. Nyökkäsin vain pienesti ja tiputin mun katseen mun käsiin.

Vitsi ku nolotti. Mitäköhän nekin ajatteli tosta äskeisestä?

"Ja sä oot ilmeisesti Eden?"

Mun katse nousi takaisin mieheen. Se oli sellanen laiha ja pitkä. Lasit oli sellaset pilotti tyyliset. Se hymyili mulle hennosti ja nosti kulmiaan.

Mä nyökkäsin.

"Nii mä kelasinki. Sori tää sotku oikeesti. Ei me yleensä näin sikoja olla. Nyt on vaa ollu paljon treenejä ja–"

"Ei se haittaa, oikeesti", mä keskeytin sen.

Mua hävetti kuinka hauraalta ja haavoittuvaiselta mun ääni kuulosti. Mutta tosiasia oli se, että mua ahdisti ihan hirveesti. Se, että mä istuin tässä sohvalla Milon vieressä. Vaikka se oli saanut mut taas tolpilleen niin mä en voinut väittää, etteikö pelkkä ajatus siitä, että Milo hengasi tällaisessa paikassa, itketti. Sampassa ei ollut mitään vikaa eikä siinä, että niiden kämppä oli kuin läävä. Mutta se, miten Milo pystyi hengaamaan tälläisessä ympäristössä sai palan nousemaan kurkkuun. Mä olin se joka kiersi aina nää hökötykset kaukaa jos vain mahdollista. Mua ahisti se minkälaista porukkaa täällä asui.