Eripari sukat

8. Kuusiston huppari

Never give up on your dreams

Keep sleeping.

[MILO]

Mä olin tyystin uponnut mun ajatuksiin, kun mä istuin päivystyksen roskalavalta poimitulla räikeän oranssilla nahkasohvalla ja tuijotin tyhjyyteen. Mun koko kroppa oli ihan hervoton. Turtunu kaikesta kivusta. Mä hengitin vähän laiskasti. Välissä mä jopa havahduin siihen, että en hengittänyt ollenkaan vaan pidätin alitajuntaisesti.

Mut oli pistetty niin palasiks ku voi Milo Anderssonin pistää.

Vuoronumero punaisella taululla oli niin kaukana omastani, että harkitsin lähtemistä. Porukkaa istui jopa lattialla, sillä kaikki vähäiset penkit ja tuolit olivat varattuja. Mäkin seisoin aluksi mutta sit joku eläkeikänen hoitsu passitti tablettiaan pelaavan pikkupojan pois ja istutti mut tähän. Näytin varmaan aika karseelta sitte.

Oli huono aika tulla hakatuksi, kun kaupungissa jylläsi influenssa aalto. Normaalisti mä en olisi edes vaivautunut tulemaan päivystykseen, mutta mulla nyt ei oikeen ollu mitään majapaikkaa muutenkaa ni olin aatellu et se on sit sama istua täällä ku ulkona. Mua turhautti aina sepittää jotain päästä keksittyä mun ruhjeisiin. Olin käyttäny jo perinteiset portaat, tikkaat, vihannesveitsen, kompastumisen, liukastumisen, allergisen reaktion...

Kaikki mahollinen oli käytetty enkä mä oikeestaa jaksanu keksii mitää uutta enään. Sama se mitä ne kelas.

Mä nousin vähän vaivoin ylös, kun kättänsä valittava vanhahko naishenkilö paasasi sille hoitsulle, joka oli mut tähän juurruttanut, siitä, miten vanhojen ihmisten pitäisi päästä istumaan. Täällä kaikki jotka istuivat olivat sitä tuplasti huonommassa kunnossa, joten mä aattelin olla se herrasmies.

Vaikka se ei sitä ehkä ansaitsisi.

Sen hoitsun otsa kurtistui, kun mä luovutin paikkani naiselle. Mä vaan loin siihen lyhyen paljoapuhuvan katseen ja hymyilin sitten vaisusti ryppykasvoiselle naiselle, joka ei vaivautunut edes kiittämään. Se vain istui mun paikalle nuristen jotain huonosta asiakaspalvelusta.

Siirryin nojaamaan seinään. Muutama aiemmin silmiään naisen paasaukselle pyöritellyt aulassa olija loi muhun nyt kiitollisen katseen ja pienen hymyn, mikä riitti mulle kiitokseksi. Siirsin mun oman katseen mun kengänkärkiin ja vaivuin taas ajatuksiini.

Äiti oli pyytänyt mua useaan otteeseen lopettamaan nyrkkeilyn. Vaikka se katsoikin Jaria niiden sydänlasien läpi, niin se ikävä kyllä näki mut ihan niitten normi lasien läpi. Ilman mitään tehosteita. Mutsi ei tykännyt siitä, miten Jarin pitämien treenien jälkeen mä tulin usein raajarikkoisena himaan.

Siks mä en enään tullut himaan.

Mut en mä myöskään lopettanut nyrkkeilyä. Miksi? Koska sain siitä jotai sairasta tyydytystä ku sain ihan luvan kanssa ottaa muutaman matsin sitä miestä vastaan. Plus mä olin ihan oikeesti kehittynyt, minkä takia Jari ei luultavasti enää uskaltanu niin usein ottaa mua vastaan mitään otteluita. Vaikka en mä nyt oikeesti tosissaan lyöny. Toisten satuttaminen ei oo se mun top1 juttu näes. Ihansama oliko kyse lajista vai ei.

Jari oli siis myös nyrkkeilyn valmentaja. Mä en legit tajuu miten se ehti töiltään harrastaa kolmea lajia ja olla vieläpä valmentaja kahdessa niistä. Ehkä siksi mä näytin niin saamattomalta sen silmissä ku harrastin vaan yhtä.

Nykyään se oli laittanu mulle vastustajiksi jotain tosi kokeneita alamaailman korstoja, joille mä olin kuin hintelä pajunoksa. Ne oli sellasia ihan jäätäviä jääkaapinkokosia äijiä, joille ei ihan helposti pistetty vastaan. Ja sen lisäksi suurimmalla osalla niistä oli asenneongelma eli kusipäitä puolet. Oli jotkut niistä ihan mukavia. Ei heti lyöny ilmoja pihalle, kun astui kehään vaan antoi jopa mahiksia voittaa.