Eripari sukat

2. Autonrengas puhki

"You cannot find peace by avoiding life."
~Virginia Woolf

[MILO]

Ehdin kävellä tuskin kymmentä metriä, kun mun puhelin soi jo uudestaan. Saksalainen aakkoslaulu alkoi tulla korvista ulos, minkä takia mä vastasin nopeasti. Tällä kertaa vedin ensin syvää henkeä sillä mulla ei ollut oikeasti mitään syytä rähjätä mun pikkuveikalle jostain puhjenneesta auton renkaasta. Eden vaan sai mut hermostuneeksi, kun se silleen yhtäkkiä tupsahti siihen.

Ei sillä ettenkö mä olis sitä halunnut nähdä. En vaan ois halunnu et se jälleennäkeminen tapahtuu meidän koulun portailla just kun mä vuodan verta joka paikasta.

Hävetti.

Se salee luuli et olin taas ollu käsikähmässä jonkun kanssa, mikä oikeastaan piti ihan paikkaansa ja se vasta hävettikin. Vaikka syy ei ollut mun, niin yhtä paskalta se silti tuntui. En mä sitä autoo naarmuttanu. En ees hipassu. Olin vaa väärässä paikassa väärään aikaan ja lopputulos oli se et kolme jääkaapinkokosta äijää potki musta ilmat pihalle aina ruusupensaaseen asti.

Mun leuka kiristyi.

"Haloo?"

Säpsähdin takaisin todellisuuteen ja ravistelin päätäni karkottaakseni ajatukset jomottavasta kivusta, joka paheni jokaisella ottamallani askeleella.

Olis ees pyörä.

Edellinen on joen pohjassa.

"Joo sori. Mitä?" Haraisin hiuksia saadakseni ne parempaan kuosiin.

Olin salee näyttäny ihan toopelta äsken.

"Nii et ei sun oo pakko tulla. Voin kyl kattoo jonkun youtube tutoriaalin mut kelasin vaan et sä–"

"Eiku kyl mä tuun. Ei siitä mitää vaivaa oo ku oon täs semi lähellä muuteski. Nii ja sori ku huusin äske. Oli vähän...tilanne päällä", emmin.

"Aa no, jos siit ei oo vaivaa ni sitte. Vaihtaisin itekki jos tietäisin miten mut en uskalla koskee", Viljo naurahti vaivaantuneesti.

"Joo älä todellakaa koske siihe. Jari saa slaagin jos sen porvari kopperoa kohdellaan kaltoin", mä hymähdin, vaikka pelkkä mun isäpuolen nimen mainitseminen sai irvistyksen kohoamaan mun kasvoille.

Siinä oli yks toinen syy sille, miksi mä olin päätynyt tähän tilanteeseen.

"Hah, se vaa ostais uuden."

"No nii varmaa", myönsin. Sillä tyypillä ei ollut muuta kuin rahaa ja liikaa ylpeyttä mun makuun.

Sen lisäksi, että se harrasti golfia, joka itsessään oli jo hälyttävää, se ei voinut sietää mua silmissään. Äiti katto sitä sellasten pinkkien sydänlasien läpi eikä nähnyt mitään vikaa samalla, kun mä sain niskaani roppakaupalla kuraa kaikesta siitä mitä mä olin ja mitä en ollut. Mä yritin tulla sen kanssa toimeen. Olin yrittäny jo kolme vuotta mutta se ei lämmennyt. Olin lopulta tullut siihen tulokseen, että se näki mussa vaan mun menneisyyden.

Tai sit se oli vaan rasistinen keskenkasvuinen ja erittäin itsekeskeinen ihmisolento.

Ilmeisesti sille ei riittänyt se, että mä olin asunut suomessa suurimman osan mun elämästä. Sen silmissä mä olin yhä se saksalainen pojan rääpäle, joka adoptoitiin viisvuotiaana. Mä en kyllä nähyt itse mitään ongelmaa mun taustassa mutta Jari selkeesti näki. Se valisti mua aina siitä, miten saksalaiset poltti Lapin ja sitä rataa. Niinku se mun vika olis. Tai kenenkään muunkaan tän sukupolven.