Eripari sukat

4. Ajatuksia suuntaan ja toiseen

I have a whole universe in my mind.

[EDEN]

"Äiti missä mun luistimet on?" mä huikkasin vaatehuoneen lattialle lysähtäneenä. Olin kaivanut jokaisen laatikon läpi mutta en ollut löytänyt niitä mistään. Kypärä ja hanskat löytyivät heti ensisilmäyksellä mutta maa oli tainnut niellä mun luistimet.

Ei kulunut kauaa, kun lyhyentukan ja jo hieman harmahtaneet hiukset omistava nainen ilmestyi mun selän taakse. Äiti näytti yllättyneeltä. Sen kulmat olivat nousseet ylös ja sinisissä silmissä välkehti uteliaisuus.

"Mihin sä niitä? Nythän on vasta lokakuu?"

"Meen pelaamaan Lalan ja parin muun kanssa hallille", selitin ja siirryin pois tieltä päästäen äidin yhdenmentävään komeroon. Mulla oli oikeastaan jo hieman kiire. Olin viivytellyt loppuun asti ja toivonut salaa saavani ruokamyrkytyksen mikropitsasta, josta oli mennyt päiväys. No en saanut.

Sen sijaan mun vatsassa myllersi epämiellyttävä möykky nimeltään jännitys, joka lähetti mun kehoon signaaleja, jotka sai mut hätiköimään. Kuin todisteena siitä, äiti työnsi kätensä summanmutikalla yhteen harmaista laatikoista, ja veti esiin parin hokkareita.

Miten ne siellä oli?

Mä otin luistimet vastaan.

"Sehän on kiva juttu. Mahtaakohan olla vielä sopivat?" äiti tuumasi ja patisti mut vielä kokeilemaan, vaikka mä yritin vakuuttaa, että mun jalankoko ei seiskaluokasta ainakaan hirveesti ollut kasvanut. Mä olin vähän sellanen Pikku Myy. Kengänkoko 37 ja pituus just ja just 165cm. Se ei edes ollut hirveän lyhyt, mutta kun kaikki ympärillä olivat jotain metrikasikyt niin se tuntui lyhyeltä. Lalakin oli ainakin sataseitkyt.

Seiskaluokan lopulla mä lopetin jääkiekon harrastamisen, kun se homma alkoi mennä aika vakavaksi. Olisi pitänyt olla melkein joka päivä hallilla eikä mulla ollut alunperinkään aikomuksia tulla ammattilaispelaajaksi. Mä vaan olin tykännyt pelata ja se oli ollut kivaa ajanvietettä. Sen jälkeen mä en ollut niitä harvoja ulkojäitä lukuunottamatta pelannut oikeastaan yhtään.

Ja siksi mua jännitti niin kamalasti. Milo ja ne varmaan luulivat, että olin oikeasti ammattilainen.

Kiskoin luistimet pois mun jaloista, kun olin todennut niiden olevan ihan hyvät. Kiikutin ne äkkiä Prismasta ostettuun isoon mustavalkoiseen kestokassiin ja heitin villasukat mukaan.

Äiti seurasi mun ees taas singahtelua huvittuneena ja työnsi kädet jakkutakkinsa taskuihin.

"Keitä ne muut ovat?" se kysyi, kun mä palasin keittiöstä täytetyn vesipullon kanssa. Mä istahdin eteisen penkille ja aloin vetää tennareita jalkaan samalla, kun luettelin nimet äidille.

Äiti oli kuin mun paras kaveri. Se oli vähän sellanen höpsö. Keksi aina jotain pähkähulluja projekteja ja sellasta. Viimevuonna me lähdettiin hetken mielijohteesta afrikkaan safarille ja viime viikolla se oli saanut päähänsä uusia keittiön kaappien pinnat. Se oli vähän niinkuin Lala mutta vaan vanhempana versiona.

Mun biologisista vanhemmista mä en hirveesti muista mitään. Me oltiin äidin kanssa vähän kummallinen perhe, sillä mulla ei ollut koskaan ollut isää. Äiti oli pari kertaa seurustellut mutta suhteet olivat päättyneet lyhyeen.

Mun tausta oli oikeastaan aika erikoinen ja sitä oli monimutkaista selittää joten mä olin tottunut sanomaan vain, että mut oli adoptoitu. Sillä niinhän mut oli. Äiti oli kuulemma harkinnut adoptiota ollessaan töissä jossakin lasten turvakodissa tai sen sellaisessa, mutta ei koskaan hirveän vakavasti.