Eripari sukat

1. Näyttää ikävältä

~Find someone who makes you feel silly, hot and smart and take over the world with them~

[EDEN]

Tasaisen rauhallinen miesääni pyöri mun kuulokkeissa, kun mä talsin lehtien ja kellastuneiden neulasten peittämää katua pitkin. Syksyinen tuuli kutitteli mun kasvoja ja sai posket punoittamaan. Hengitys muuttui höyryksi ilmassa.

Kello oli jo melkein ykstoista yöllä mutta täällä mä vain talsin menemään. Mä pidin tälläisistä syysilloista. En tiennyt mitään parempaa kuin lenkin koleassa syysilmassa samalla uusimpia dekkareita kuunnellen. Siinä vain oli sitä jotain fiilistä. Välissä mä tulin kyllä tosi vainoharhaiseksi ja aloin epäilemään jokaista rasahdusta ja ihmistä.

Mummotkin näyttäytyivät salamurhaajina. Niitä mä olin oppinut epäilemään eniten. Miettikää nyt. Sellasia symppis pullan tuoksuisia vanhoja naishenkilöitä, joista kukaan ei olettanut mitään pahaa.

Okei, ehkä mä olin lukenut liikaa.

Vilkaisin jo varmaan kymmenettä kertaa olkani ylitse ja purin poskea, kun sama mies laahusti yhä parinsadanmetrin päässä musta. Huppu päässä ja katse puhelimessa. Sekin oli luultavasti vain lenkillä aivan kuin mä. Niin mä olin yrittänyt vakuutella itselleni viimeisen vartin ajan.

Huokaisin yliajattelulleni mutta en voinut olla laskematta ääntä pykälää alemmaksi.

Dekkarit olivat oikeastaan mun elämän suola, koska mun elämä oli puuduttavaa opiskeluarkea. Näin niinkuin juuri lukion aloittaneena, ne toivat mun tylsyyden valtakuntaan jotain jännitystä. Psykan tunneista oli tullut paljon mielenkiintoisempia sillä yllättävän paljon samoja psykologian teorioita löytyi myös dekkareista ja murhamysteereistä. Stigmat ja sen sellaset.

Harmi, että MAOLia ei oikein saanut sovellettua niihin. Siitä vasta riemu olisikin ratkennut. Mä nimittäin rakastin matikkaa. Kaikkia laskukaavoja ja numeroita. Kaikkein parasta oli, kun sai tehdä monen eri välivaiheen laskutehtäviä ja näki sen edistymisen paperilla. Sain siitä jotain outoa tyydytystä. Lala piti mua vaan kajahtaneena. Mun parhaan kaverin mielestä koko lukiorakennus saisi palaa vaikka maantasalle. Kotiläksyt eivät kuuluneet sen vapaa-ajan vietto tapoihin.

En mäkään meidän koulun älykköjen tasolle yltänyt, mutta kyllä mä ihan pidin koulusta. Ainakin joistain aineista.

Vilkaisin taas alitajuntaisesti olkani taakse ja olin saada sydärin, kun mies jonka yhä oletin olevan turvallisen välimatkan päässä, olikin nyt puolet lähempänä. Nielaisin ja käänsin katseeni pois jolloin mun näkökenttään osui jotain muutakin.

Tien toisella puolella kohosi meidän ihana koulu ja niiden portailla istui joku. Mun yllätys vaihtui silkkaan utelaisuuteen, kun tunnistin brunen hiuspehkon.

Milo Andersson

Se oli yks meidän koulun abeista. Sen kaveriporukan tiesi kaikki meidän koulussa olevat sillä sitä voisi kuvailla sanalla: irtokarkkipussi.

Siihen porukkaan kuului jengiä ihan jokaisesta junasta. Ensinnäkin, Medeia, porukan kaunein ja fiksuin, sen keskiarvo oli koulun parhaimmistoa, sitten oli Elias, täys idiootti/porukan pelle, vie salilla kaks penkkiä toisen juomapullolleen, ihan vaan kettuillakseen, Akseli, hiljanen mutta tosi hyvä jalkapallossa ja hyvännäköinen, minkä johdosta se oli meidän lukion jodelin ihastuspalstalla joka toinen viikko, ja sit oli Milo. Tyyppi jolla oli naama turvoksissa mustelmista melkein aina mutta hyvännäköinen. Akseli ja Milo erosivat toisistaan siinä, että toinen oli brune ja toinen blondi, plus toinen ei ollut jossain käsirysyssä joka toinen päivä.