Kuolemanenkeli

1.

Kuvassa Unna (sori filtteristä)

"Unnaaa! Herätys! Koulu alkaa!" Herään rysähtäen todellisuuteen unesta, joka tuntui niin todelta. Olin tuntemattoman pojan kanssa, tulentäyttämässä maassa. Yllämme lenteli lintuja. Ne olivat mustia korppeja. Etsimme jotain, tai jotakuta. Kun ohitimme luolan, pojan katse täyttyi kivusta. Luolan yläpuolella luki Välitila. En tiedä mitä se tarkoitti. Minäkin tunsin tuskaa, kun näin pojan kärsivän. Hänen vaaleat hiuksensa värjäytyivät punaisiksi liekkien valosta ja harmaansinisten silmien pupilleissa hohti tuli. Kävelimme eteenpäin. Sitten hän kauhistui. Hän huusi nimeäni (mistä hän edes tiesi sen?) ja katsoi silmiini. Sitten kaikki pimeni ja minä heräsin. Viimeisenä tunsin jonkun kädet kaulallani.               En tiedä mistä uni tuli. En tunne poikaa, vaikka hän näyttää tuntevan minut. Nakkaan jalkani lattialle ja nousen ylös. Räpyttelen hetken silmiäni. Sitten avaan verhot. Jonkun varjo välähtää ja katoaa sitten metsään. Kavahdan taaksepäin ja kolautan jalkani tuoliin. Vaihdan äkkiä vaatteeni ja kiiruhdan päätäni puistellen vessaan. Hampaita pestessäni mietin jälleen kysymyksiä.

Mitä tapahtuu kun kuolee? Aloitan joka aamu tällä kysymyksellä. Se kiehtoo minua ja samlla kauhistuttaa.

Onko enkeleitä olemassa? Ja jos on, voiko heitä nähdä? Asuvatko he taivaassa...

Ajatukseni katkeaa, kun oveen koputetaan.

"Pistä vähän vauhtia, muillakin on hätä!" isä huutaa. Huuhtelen nopeasti kasvoni ja taion hymyn kasvoilleni.  Kaunis hymy, vaikka ajattelenkin kuolemista. Avaan oven ja kohtaan isäni vihaiset kasvot. Luikahdan sanaa sanomatta huoneeseeni. Kaappaan laukkuni ja koulukirjat lattialta. Haen piilopaikastaan myös kysymyskirjani, ja lisään enkelikysymyksen tyhjälle sivulle. Jos joku jossain osaisi vastata... Avaan kännykkäni ja katson kelloa. Puoli kahdeksan. Ehdin juuri ja juuri bussiin. Ryntään ulos ja huudan: "Mä lähden nyt! Nähdään illalla!" äiti heittää keittiöstä omenan ja nappaan sen ilmasta. Mumisen kiitoksen ja kaahaan ulos. Sitten huomaan että unohdin kenkäni ja tungen valkoiset tennarini jalkaan jotenkuten. Kirpeä lokakuun ilma nipistelee poskiani. Kohta täytyy käyttää takkia. Sprinttaan bussipysäkille ja hyppään sulkeutuvien ovien välistä sisään. Vilautan bussikorttini lukijalle ja istun tyhjälle paikalle. Katson ulos ikkunasta ja jälleen silmieni edessä vilahtaa varjo. Räpäytän silmiäni, enkä näe enää mitään. Outoa.

.

.

.

"Unna. Sun pitää lopettaa noitten kysymysten rustaus. Ei kukaan osaa vastata! Jollet sitten usko Jumalaan, silloin voisit kysyä papilta!" ystäväni Emilia huutaa ruokatunnilla. Hänellä on vaaleat kiharat hiukset ja siniset silmät. Ja kasvot niin kuin joka pojan unelma. Toinen ystäväni Saaga pyöräyttää silmiään samalla smoothietaan juoden. Hänellä on astetta tummempi iho ja kunnon ruskea afro. Tai siis, luonnonkiharat hiukset. Sekä suklaanruskeat silmät, joihin pojat uppoavat. Kohautan olkiani ja kaavin haarukallani ruoan loput lautaselta. Saaga ja Emilia alkavat jutella jostain turhanpäiväisestä, ja minä uppoan ajatuksiini. Kuka se poika oli? Mistä ne varjot tulivat?Kirjaan kysymykset ylös vihkoon puhtaille sivuille. Hetken mielijohteesta päätän selata aikaisempia kysymyksiäni läpi.

Mitä tapahtuu kun kuolee? hohtelee ensimmäisellä sivulla kimaltavalla, pinkillä tussilla kirjoitettuna. Olin silloin yksitoista. En osaa vastata. Vieläkään.

Miksi ihmiset pitävät sateesta? Eivät kaikki pidä. Mutta minä pidän. Se saa olon vapaaksi ja puhtaaksi; kuin kaikki lika ja kahleet putoaisivat pisaroiden mukana multaan. Kirjoitan vastauksen kysymyksen alle. Luulen, että vastaukset tulevat vaihtumaan ja ne tulevat täyttämään sivun joku päivä.

Miksi itkeminen samaan aikaan auttaa ja satuttaa? Sivu on ryppyinen ja teksti suttuista. Kirjoitin sen ensimmäisen eroni jälkeen vuosi sitten. Kyyneleet puhdistavat kehon surusta, mutta tuovat samalla muistoja viime kerrasta kun itkit. Yhtäkkiä alat muistamaan kertoja, jolloin itkit aiemmin. Huomaat vain lisää syitä itkeä. Ja sitten kaikki murtuu. Koko kipu vyöryy ylitsesi ja itket ja itket. Mutta kun se on koettu, olosi on puhtaampi ja keveämpi. Kirjaan vastauksen kysymyksen alle. Sitten kello soi ja ihmiset nousevat ja rymistävät luokkiinsa. Niin kuin joka ainoa päivä.