Kuolemanenkeli

15.

Kuvassa kapinallisten merkki

Miksi? Miksi? Miksi?
Mitä minä olen tehnyt?
Minä haluan kuolla NYT!

Makaan huoneeni lattialla. Olen jälleen tuoreiden haavojen peitossa. Sumu oli harmaata, ja siinä oli ikään kuin tikareita, jotka pistelivät minua. Huoneen lattia on kuivuneen veren peitossa, ja nyt siihen valuu uutta. Katselen puoliksi avonaisten silmieni välistä kuinka veri jättää lattialle noroja. Nättejä, tummanpunaisia viivoja, kuin pieniä vesipuroja keväällä. Räpäytän silmiäni ja kyynel jää silmäripsiini. Punnerran itseni käsieni avulla ylös istumaan. Nappaan lattialla olevan leivänkannikan ja pureskelen sitä hitaasti miettien. Kidutus on vähentynyt. Luurankovartija saapuu vain kerran päivässä. Sumua tulee muutaman päivän välein. Ja saan ruokaa kahdesti päivässä. Jos leivänpalasta ja vesilasia voi ruoaksi kutsua. Pitsitatuoinnit käsissäni ovat vahvistuneet. Hiukseni ovat mustat, edelleen. On kulunut varmaan viikko, ehkä enemmän. Ja minä olen tulossa hulluksi. Nousen hitaasti ylös ja astun peilin eteen. Kasvoni ovat entistä laihemmat. Katseeni on tyhjä. Alahuuleni alkaa vapista.

"Älä itke taas..." mutisen itselleni. Sen sijaan alan nauraa. Ääni kajahtelee huoneessa. Pyörin ympäri kattoa katsellen. Nauru kumpuaa kurkustani. Se ei ole minun nauruni. Sitten ääni tukahtuu ja alan vapista päästä varpaisiin. Puristan käsiäni toisiaan vasten. Käsirautojen reunat pureutuvat ranteisiini. Alan huutaa. Kirkua. Karjua. Minä haluan että joku kuulee minut. Päästää minut pois.

"Joona..." ääneni hiljenee kuiskaukseksi. Voisiko hän tulla jo? Hänen takiaan minä en voi kuolla. Muuten olisin iskenyt pääni tuohon peililasiin. Käperryn jälleen nurkkaan joka onkin tullut jo tutuksi. Hengitän katkonaisesti silmät suljettuina. Silloin ovi rämähtää auki. Pääni napsahtaa ylös. Ovesta työnnetään sisään tyttö ja ovi pamahtaa samantien kiinni. Hänellä on repaleiset valkoiset vaatteet jotka ovat veriset. Ryntään hänen vierelleen. Käännän hänen kasvonsa minuun päin. Tyttö ei voi olla vanhempi kuin 11 tai 12. Hänellä on sirot kasvot ja vaaleat kiharaiset hiukset. Hänen silmäluomensa värähtävät ja aukeavat hitaasti. Hän pompahtaa kauemmaksi ja vinkaisee.

"Hei, rauhotu. Mä oon täällä vankina myös." sanon rauhoittavasti. Tytön silmät ovat kauhusta selällään.

"Mitä... mitä sun kasvoille on tapahtunut?" hän kysyy hiljaa. Naurahdan.

"Ne käytti muhun jotain mustaa nestettä, ja mä meinasin hukkua. Ei siinä," sanon. Tyttö nauraa hiljaa.

"Kukas sä oot?" kysyn sitten.

"Mun nimi on Maya. Mä oon haltija." hän vastaa.

"Eikö kaikki haltijat kuollut joku sata vuotta sitten?" muistan lukeneeni historiassa jotain haltijasuvusta, mutta siinä sanottiin että ne oli tapettu. Olivat liian kilttejä ja kauniita.

"No niin kaikki uskoo. Me kuitenkin elämme Alérassa. Se on kaukana täältä, meidän kehittämämme maa. Meitä on jo satakunta, ja... ai niin!" Maya sanoo. Hän nostaa paitansa hihaa. Tajuan mitä hän aikoo tehdä.

"Älä!" huudan ja revin hihan alas. Se on vaikeaa kun kädet on raudoissa.

"Täällä on kamera." kuiskaan hänen korvaansa. Hän painaa käden suulleen.

"Minä sanoin jo haltijoista... mutta eivät he tiedä missä Aléra on." hän kuiskaa. Pudistan päätäni.

"Tietävätkö että sinä olet..." lopetan lauseen kesken. Maya nyökkää alakuloisesti.