Kuolemanenkeli

14.

Joonan point of view

Hiki valuu otsaani pitkin. Takaani kuuluu kauhea puuskutus. Olemme kävelleet jo kolme päivää, emmekä ole nukkuneet kuin muutaman tunnin.

"Meidän on pakko levätä", sanon kääntyen ympäri "Muistaakseni noin kilometrin päässä on luola, jossa on tarpeeksi tilaa meille. Ja lisäksi siellä on puro, josta tulee vettä." Kaikki nyökkäävät. Lähden kävelemään eteenpäin leveää polkua, joka on tallautunut siihen aikaisemmista matkoista. Muutaman minuutin päästä huomaan oikealla puolellani  kraaterin, joka on täynnä punaisena hehkuvaa tulta ja hiillosta. Tuligeysir. Paholainen on asentanut niihin liiketunnistimet ensimmäisen kapinan jälkeen kolmesataa vuotta sitten. Ne tunnistavat jos sinulla ei ole oikeaa aihetta saapua tänne. Toisaalta, kuolemanenkelit käyttävät useimmiten liekkiä kun he kuljettavat uhria kentille.

"Varokaa, tuo saattaa sylkäistä tulta milloin tahansa. Mennään yksi kerrallaan." huudahdan taakseni. Kohennan jousen asentoa selässäni ja sprinttaan kuopan ohi. Kuin näkymättömästä langasta vedettynä tulta syöksähtää ylöspäin. Karjaisen ja syöksyn kiven taakse kun tulipatsas läsähtää maahan viereeni. Käännän kasvoni pois päin.

"Juoskaa! Ennen uutta patsasta!" huudan muille. Näen Lukan työntävän porukkaa ja hän huutaa jotain mitä en kuule. Näen kuopassa kehittyvän uuden iskun. Ryhmäni juoksee henkensä edestä kohti kivikasaa jonka takana minä olen. Viimeisenä lähtee Luka. Hän ei voi kuolla tulessa. Mutta se ei estä palovammojen syntymistä. Toivon, että hän voisi lentää, mutta Toni kielsi meitä. Meidät näkee helpommin ilmassa. Luka juoksee täysiä, mutta ei hän ehdi. Tulipatsas kohoaa nopeasti ja kun Luka hyppää kohti suojaa, se läsähtää hänen jalkoihinsa. Näen housujen lahkeiden palavan mustiksi. Revin hänet suojaan kivikasan taakse ja nostan hänet istumaan kiveä vasten.

"Oliko hieno hyppy?" hän ähkäisee heikosti hymyillen. Naurahdan vähän.

"Onko kellään vettä? Tai jotain kylmää?" kysyn ympäriltäni. Luka nostaa kulmiaan.

"Jotain kylmää? Helvetissä? Tottahan toki." hän sanoo sarkasmia tihkuen.

"No meidän täytyy sitten vain raahata sinut siihen luolaan. Tästä on vielä varmaan sata metriä." sanon nousten ylös.

"Tai sitten te jätätte mut tähän." Luka sanoo.

"Turha toivo. Mä en jätä sua." sanon ja ojennan käteni. Luka pyöräyttää silmiään ja tarttuu käteeni. Hän nousee irvistäen. Juho ja minä tartumme Lukaa kainaloiden alta ja raahaamme häntä eteenpäin. Muut seuraavat perässä. Matka tuntuu kaksinkertaiselta kun Lukan paino on vielä taakkana. Raahudumme kuitenkin eteenpäin.

"Tuolla se on!" huudan kun näen luolan miltei huomaamattoman suun. Nopeutamme tahtia ja pian saavutamme luolan suuaukon. Siitä mahtuu vain yksi ihminen kerrallaan, mutta kun olemme sivuttain saamme Lukan sisälle.

"Okei, minä ja Juho lähetään hakemaan kiviä ton aukon peitoksi. Hakeekaa tosta lähteestä vettä Lukan palovammoihin. Me tullaan kohta." sanon ja laskemme Lukan lattialle. Bea lähtee kastelemaan huppariaan vedellä, jonka hän painaa sitten Lukan haavoille. Muu porukka lysähtää lattialle lepäämään. Hivuttaudun ulos ovesta Juhon seuratessa perässä. Muutaman metrin päässä on iso kivikasa. Nostan kiven, mutta tipautan sen samantien. Se on tulikuuma.

"Nämä ovat tulikuumia." totean Juholle. Hän murahtaa ja vetää hihansa käsien suojiksi. Hän nostaa isoimman kiven kasasta ja lähtee kantamaan sitä luolalle. Noudatan esimerkkiä ja nostan kiven itsekin. Tälläinen työ on vaikeaa näin kuumissa olosuhteissa. Raahaamme kuitenkin kiviä kunnes oviaukko peittyy. Jätämme kuitenkin pienen aukon josta näkee ulos. Suoraan luolaa vastapäätä on uusi valkotaulu. Voimme toteuttaa myös Tonin pyynnön. Kiemurtelemme sisään ja täytämme viimeisen aukon. Luka makaa nurkassa jalka märällä hupparilla peiteltynä. Hän juttelee hiljaa Bean kanssa. Bea helähtää nauruun ja Luka katsoo häntä  hymyillen. Hän vilkaisee meitä ja katson häntä merkitsevästi. Katson nopeasti Beaan ja takaisin Lukaan. Hän pyöräyttää silmiään. Muut ovat unessa tai pökerryksissä vettä juoden. Hypähdän yhden heistä jalkojen yli ja nappaan oman pulloni repustani. Kävelen putoukselle, josta valuu kristallinkirkasta vettä maahan pieneen lampeen. Lammesta lähtee myös pieni puro ulos luolasta. Kumarrun ja juon vettä suoraan putouksesta. Se viilentää koko nestehukkaisen kehoni. Täytän myös pulloni kun olen juonut tarpeeksi. Pyyhin suuni hihaani ja istun seinän viereen lähelle oviaukkoa, jotta näen ulos. Tuijotan punaista maisemaa hiljaa. Mielessäni pyörivät Unnan kasvot. Ikävä kouristaa vatsaani. Siitä on kolme päivää. Minun pitäisi kestää niin kauan. Yhtäkkiä ulkoa alkaa kuulua musiikkia. Tunnistan sen Paholaisen hovin sävelmäksi. Siinä on muutama sointu, jotta kaikki tunnistaisivat sen helposti. Muut kerääntyvät taakseni ja siirrän kiviä saadakseni isomman aukon. Ruudun keskelle ilmestyy Paholainen. Hän istuu toimistossaan.

"Tervehdys, Helvetti. Meillä on tärkeää ilmoitusasiaa. Kuolemanenkeleiden harjoituskeskuksen rauniosta on löydetty kapinallisia. Yksi heistä on saatu kiinni. Luultavasti parikymmentä on selvinnyt, ja loput kuolleet. Eloonjäänet ovat lähteneet liekillä, päämäärää ei tiedetä. Jos saatte heistä varman näköhavainnon, pyydämme teitä ilmoittamaan meille. Ja viimein, meillä on yksityisasiaa kapinalliselle. Olethan siellä, Joona?" hengitykseni takertuu kurkkuuni kun kuulen oman nimeni. Nojaudun lähemmäs rakoa.

"Toivottavasti. Tässä olisi pieni videotervehdys... ystävältäsi." Paholainen jatkaa. Tunnen solmun vatsassani kiristyvän. Kuva vaihtuu. Ensin näkyy vain pimeä huone. Kuva laajenee, ja nurkassa näkyy tyttö. Hän istuu suorana.

"Unna..." kuiskaan hiljaa. Hän puristaa käsiään nyrkkiin. Niissä on käsiraudat, jotka jättävät haavoja ranteisiin. Unnan pää napsahtaa ylös, kun vartija astuu sisään. Vartija kiskaisee Unnan hiuksista ylös ja työntää sitten maahan. Älähdän ja tunteet kääntyvät vihaksi. Vartija vetää esiin rautahangon. Hän luo sinertävän liekin kädelleen ja pitää rautaa siinä. Samalla kun hän painaa Unnaa jalallaan maahan. Sitten vartija nykäisee Unnan paitaa jotta lapaluut ja yläselkä jäävät paljaaksi. Hän painaa raudan Unnan selkään ja hänen tuskanhuutonsa karkaa ilmoille. Pomppaan ylös vihaisena.

"Ne sinetöivät hänen siipensä..." Luka mutisee takaani. Painan silmiäni kiinni kun Unnan huuto jatkuu. Kun avaan ne uudelleen, kuva on taas vaihtunut. Näkyy väläyksiä taisteluista, kivusta ja verestä. Minä yökkään. Sitten kuvaa vaihtuu taas ja hidastuu. Musta neste täyttää huoneen. Unna vetää viimeisen kerran happea ja painuu pohjaan. Kuva jää mustaksi. Hengitän katkonaisesti ja yritän kontrolloida tunteitani. Epäonnistuen. Mäsäytän paljaan nyrkkini kallion seinään huudon siivittämänä. Kipu sävähtää rystysien kautta ranteisiin. Ei hän voi olla kuollut... ei voi... EI VAIN VOI! Huudan mielessäni kun isken toisen nyrkkini seinään. Silloin käsi kietoutuu olkavarteni ympärille.

"Ei auta. Sä et pääse tolla mihinkään." Luka sanoo. Hän seisoo takanani yhdellä jalalla.

"Mä lähden takaisin." sanon nielaisten. En voi jättää häntä. Entä jos hän hukkui tuohon nesteeseen? Jos ennustaja erehtyi?

"Sä et voi. Luota Unnaan. Se ei oo kuollut." Luka sanoo. Hän tietää ennustuksesta. Nyökkään kun tajuan hänen olevan oikeassa. Ennustaja oli varma, että ennustus koski Unnaa.

Minun täytyy vain luottaa häneen.
.
.
.
Hei hei hei, ihunat! Taas vähäsen lyhyt kappale, inspiraatio ollut hukassa... mut haluun itekkin tietää miten tässä käy :) Toivottavasti tykkäsit, laittakaa vaan kommentia ja voteja ;)
Pysykää ihanina!

Aino xoxo ♡