Kuolemanenkeli

8.

He aikovat uhrata minut.

Minusta tuntuu, että kaadun. Tuntuu siltä kuin joku painaisi minua maahan, eikä halua minun koskaan nousevan. Joona ottaa kiinni käsivarrestani ennen kuin kaadun hänen syliinsä.

"Minä menen hänen mukaansa." Joona ilmoittaa kuin itsestäänselvyytenä.

"Ei. Hänen täytyy mennä yksin. Hän saapuu Paholaisen ovelle, he luultavasti vangitsevat hänet. Mitä varmimmin Paholainen kutsuu kaikki vartijansa katsomaan tuota tyttöä, joka miltei pilasi hänen suunnitelmansa. Unnan täytyy uhmata, kertoa että vaikka muut kapinalliset olisivat kuolleita, hän taistelee. Esitä vähän mielisairasta, tiedätkö?" mies osoittaa viimeiset sanansa suoraan minulle. Joona katsoo minuun peloissaan. Hänen silmissään on jotain, mitä en aivan tunnista. Astun eteenpäin.

"Otan tehtävän vastaan." sanon kuuluvasti. Minuun virtaa voimaa, sillä minähän voin pelastaa perheeni, ja Joonan vain näin. Vaikka minun elämäni päättyisi, varmistaisin että tärkeimmät henkilöt jäisivät eloon. Kenties hekin kuolevat sodassa. Mutta ainakin kuolimme oikean asian puolesta. Mies vetää minut eteen Joonan puristuksesta. Katson häneen surullisesti hymyillen, kuin anteeksi pyytäen.

"Se on hienoa. Minä olen Toni, olen kapinallisten johtaja, vanhin koko porukasta. Suunnitelma toteutetaan huomenna illalla. Muiden osalta", Toni kertoo suunnitelman, jonka mukaan minä hämään, kärsin ja kuolen, muut lähtevät retkelle kohti pirujen ja henkien valtakuntaa, sotivat ja syöksevät Paholaisen vallasta. Koko ajan näen vain Joonan kasvot, jotka tutkivat omiani kärsien. Aida pitelee häntä jottei hän lähde pois. Viimein Toni antaa minulle luvan poistua. Juoksen ulos ovesta pidellen itkua. Kun olen pamauttanut oven kiinni, purskahdan nyyhkäyksiin. Kompuroin käytävää edemmäs ja lopulta lysähdän seinää vasten istumaan. Minä kuolen, menetän Joonan, menetän perheeni... mutta jos Joona pysyy hengissä, minusta tuntuu että tehtäväni on täytetty. Nykyään tuntuu siltä, ettei elämälläni muuta tarkoitusta olekkaan.

Minä kuolen.

Tajuan siinä hetkessä positiivisemman puolen.

Saan vastauksen kysymykseeni.
.
.
.
Joona juoksee käytävään. Istun edelleen lattialla. Mutta hymyillen.

"Olen... pahoillani." Joona sanoo hengästyneenä. Hän istuu lattialle viereeni. Hänen kätensä hipaisee minun viileää käsivarttani. Mielialani laskee jälleen, kun tajuan etten kohta voi tuntea sitä.

"Ei se ole sinun vikasi. Itsehän minä sekosin silloin Paholaisen luona." vastaan.

"Tiedätkö, jos kerran huomenna lähdemme, haluan viettää viimeiset hetket sun kanssa. Lähetään metsään treenaamaan sun siipiä." Joona ehdottaa.

"Mutta eikö Paholainen saa tietää siitä? Niin kuin viimeksi?"

"Ei. Viimeksi sä olit uusi, ja mun tehtävä oli hakea sut ja tuoda tänne. Sen takia Paholainen lähetti ne elukat, hoputtamaan meitä. Ja nyt se luulee, että me ollaan kuolleita." nyökkään ymmärryksen merkiksi.

"No? Lähetäänkö?" Joona kysyy hymyillen. Nousen ylös.

"Lähdetään."
.
.
.
Joona lähtee keittiötä kohti hakemaan pientä evästä, ja minä palaan huoneeseemme hakemaan jousen, laukkuni ja kysymyskirjan. Tungen ne kynän kanssa laukkuun ja ryntään ulos. Ovella törmään Aidaan. Kirjaimellisesti.

"Mä... mä en halua että sä kuolet!" Aida nyyhkäisee olkaani vasten, samalla kun hän rutistaa kylkiluitani katki.

"Shh, en mä kuole. Me tavataan vielä. Mä oon nyt lähdössä Joonan kanssa metsään. Joten nähdään huomenna. Varmaan illalla, ennen kuin teidän reissu ja mun hämäys alkaa." Aida nostaa päänsä ja nyökkää.