Kuolemanenkeli

21.

Ugh. Tämäkö on kuolema? Olenko minä kuollut? Kaikkeen sattuu. Yritän avata silmäni. Olisiko ennustus voinutkin olla minusta? Ei. Minä en ole erikoinen tai mitään. Vaikka olenkin rakastunut, ja seuraisin Joonaa hautaan, en voi olla ainoa tässä tilanteessa. Ennustuksessa sanottiin, että Joonalla on viisi kuunkiertoa aikaa... hän käytti alle kaksi.

*huomio kaikki pitkään lukeneet! Mun oli pakko vaihtaa tuota kohtaa ennustuksesta, koska se ei enää sopinut tarinaan :)*

Ei. En se ollut minä. Olen kuollut. Kaikkialla on pimeää muutenkin. Kehoni tuntuu kevyeltä ja irtonaiselta. Mutta silloin kuulen ääntä. Se puhuu hiljaa, kuin tukehtumaisillaan. Iso nyyhkäys kaikuu korviini. Tahdon avata silmäni mutta en voi liikkua. Alan erottaa sanoja.

"Milloin hoitaja tulee? Mitä hänelle tapahtuu?" ääni hiljenee. Se on Joona! Minä haluan liikkua, liikuttaa edes kättäni tai silmiäni! Keskitän kaiken voimani siihen. Pysyn halvaantuneena.

"Päivää. Olettehan kaikki läheisiä?" kuulen uuden äänen.

"Kyllä. Mitä on tapahtunut?" se on äitini!

"Niin. Kertokaa meille." Saaga sanoo.

"Unna on koomassa." Minä olen koomassa. Koomassa. Miten olen tietoinen? Liittykö se tähän...kuolemattomuusjuttuun?

"Ei! Herääkö hän?" äiti sanoo.

"Se on epätodennäköistä. Hän sai syvän haavan kehoonsa. Emme tajua, miten hän on edes elossa. Ja oletan noiden pitsimäisten jälkien olevan tatuointeja. Emme nyt voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Jätän teidät nyt keskenään. Otan osaa." hoitaja sanoo kuin olisin kuollut. Ovi naksahtaa kiinni. Minä olen kuin elävä kuollut.
.
.
.

Joonan point of view

"Se miekan terä oli Unnan sydämessä. Ei hän olisi selvinnyt jos hän ei olisi kuolematon." sanon. Kun Paholainen 'tappoi' Unnan, lähdimme Unnan perheen kanssa maahan. Veimme hänet sairaalaan, ja täällä me olemme. Unna on koomassa. Me istumme epämukaville sairaalan muovipenkeillä. Katselemme hiljaa Unnan elotonta kehoa.

"Öm, minun täytyy lähteä. Olin kadoksissa sentään monta kuukautta. Täytyy käydä kotona." Unnan kaveri Saaga sanoo.

"Joo. Mun kanssa. Me tullaan kyllä takaisin." Emilia myötäilee. He nousevat ja lähtevät.

"Joona, me haemme jotain syötävää. Tuommeki sullekkin?" Unnan äiti kysyy. Nyökkään kääntämättä katsettani. He jättävät minut yksin huoneeseen. Ojennan käteni puristaakseni Unnan kättä. Se on viileä.

"Hei. Jos sä kuulet, niin mä haluun sanoa vaan että mä oon pahoillani. Sä menetit monta ihmistä ja... nyt mä menetin sut. Herää, jooko? Jos voit niin, anna ees merkki että sä oot elossa?" sanon hiljaisella äänellä. Odotan toiveikkaasti Unnan liikkuvan. Tuijotan hänen rauhallisia kasvojaan. Sitten hänen silmäluomensa värähtää.

"Kiitos. Sinnittele, kyllä sä vielä heräät. Mä lupaan odottaa täällä." sanon helpotuneena. Ovi aukeaa taas ja Unnan vanhemmat tulevat takaisin, kädet täynnä ruokaa. Puristan Unnan kättä viimeisen kerran ja käännän sitten katseeni. Unnan äiti hymyilee surullisesti. Hän ojentaa minulle kuuman mukillisen kahvia ja voileivän. Otan ne kiitollisena. Hörppään kahvia ja nojaan selkäni tuolin selkänojaan.

"Ei me voida kun odottaa." Unnan isä sanoo ja istahtaa tuoliin sängyn toisella puolella.

Ja niin me teemme.
.
.
.

Lukan point of view

Rivimme seisovat suorina Paholaisen linnan edustalla. Kaikki kantavat aseita vihainen ilme kasvoillaan. Hän on se syy, jonka takia menetimme kaiken. Bea seisoo vieressäni asettaan puristaen. Huokaisen. Niin moni tulee kuolemaan tänään. Unna ja Joona ovat maassa turvassa. En olisi voinut ottaa Joonaa sotaan, kun hänen tyttöystävänsä makaa sairaalassa. Puistelen päätäni. Santtu seisoo edessäni, johtajana Joonan tilalla. Hän vilkaisee minuun ja nyökkään. Hän kääntyy ja nostaa nyrkkinsä ylös.

"Me voitamme! Paholaisella ei ole aseita, toisin kuin meillä! Me voitamme heidät! Eteenpäin!" hän karjuu ja ryntäämme eteenpäin kohti linnaa. Tunkeudumme ovesta sisään ja jätämme henget ja pirut ulkopuolelle. Hajaannumme ja ryntäämme pitkin käytäviä etsien uhreja. Juoksen Bean kanssa kohti Paholaisen toimistoa. Käytävällä on vartijoita. Etsin repustani savupommin ja heitän sen käytävään. Se tappaa myös luurankovartijat. Se oli Tonin suurin keksintö, jota hän kehitteli vuosia. Kuulemme tukehtumisen ääntä ja mätkähdyksiä, kun he kaatuvat lattialle. Ryntäämme savun hälvennyttyä kohti seuraavaa käytävää. Hypimme luurankojen yli ja etsin uuden savupommin. Jatkamme samaa kunnes pääsemme toisen ryhmän alueelle.

"Se oli liian helppoa." henkäisen. Bea nyökkää.

"Heillä on suunnitelma." hän vastaa. Käännymme takaisin. Käytävä on täynnä punaista savua.

"Mitä..." sanon mutta kaadun pian lattialle. Silmäni painuvat kiinni. Voi ei.
.
.
.
Herään kylmältä lattialta. Ympärilläni on muita kapinallisia. Hekin alkavat nousta hitaasti. Bea makaa vieressäni.

"Mitä tapahtui? Missä me olemme?" kysyy Bea. Kohautan olkapäitäni. Samassa tunnen liikkuvani. Huone nytkähtää.

"Me olemme junassa." joku kuiskaa. Katselen ympärilleni ja huomaan ovet molemmilla reunoilla. Nousen ylös ja koetan avata toisen niistä. Se on lukossa. Silloin ympäriltämme kuuluu ääni.

"Iltaa kapinalliset. Älkää huoliko, olemme teidän puolellanne. Olemme haltijoita. Kun teidät aiemmin tainnutettiin, teidät tuotiin tähän junaan. Teidät oli tarkoitus dumpata kentille, mutta kaappasimme tämän maanalaisen junan ja aiomme viedä teidät hetkeksi Aléraan. Sillä aikaa haltijat, ja kapinallisten puolella olevat luurankovartijat hoitelevat Paholaisen. Ja sitten arvomme vaaleilla uuden hallitsijan Helvetille. Kiitos kun kuuntelitte." heleä naisääni sanoo. Kaikki alkavat riemuiten huutaa ja nauraa. Vaikka hetki sitten luulimme että haltijat ovat kuolleet, kiitämme heidän olemassaoloaan tällä hetkellä. Halaan Beaa vieressäni.

"Me voitetaan. Ei ihan niin kuin suunniteltiin, mutta meidän suunnitelmat ei ikinä ennenkään toiminut." nauran. Bea kikattaa myös.

"Olemme perillä viidessä minuutissa." kuuluu konemainen ääni. Nousemme ylös ja siirrymme ovelle. Muutaman iloisen minuutin kuluttua ovet aukeavat ja auringon valo paistaa sisään. Olemme Alérassa. Olen kuullutkin, että täällä olisi tekotaivas ja -aurinko. Hyppään ulos ensiimmäisenä ja nostan Bean ulos jälkeeni. Muutkin tulevat ulos jälkeemme.

"Tämä on liian hyvää ollakseen totta." joku sanoo takaani.

"Älä manaa sitä! Muuten jotain tapahtuu pian." joku toinen sanoo. Naurahdan. Toivottavasti ei. Sitten joku nainen lähestyy meitä. Kaikki kavahtavat taaksepäin varautuneina.

"Älkää pelätkö. Minä vain ohjaan teidät asuntoonne. Olen Maria", sanoo valkoiseen pukeutunut nainen.

"Ja, tahtoisin kysyä, näkikö kukaan teistä Maya-nimistä tyttöä? Hänet... karkottettiin. Hän on tyttäreni, ja luulen hänen lähteneen Paholaista kohti." Maria kysyy toiveikas hymy kasvoillaan. Kaikki pudistavat päätään. Hänen kasvot kääntyvät suruun.

"No, seuratkaahan." hän sanoo. Hän lähtee kulkemaan tietä pitkin. Kun kuljemme kauemmas junasta, huomaan sen takana miltei näkymättömän kuvun. Se nousee koko kylän ylle. Sen takia heitä ei nähdä koskaan. Vau. Koko paikka on vehreä ja kauniiden kasvien peitossa. Talot ovat pieniä puumökkejä. Maria ohjastaa meidät ison asunon ovelle.

"Saatte tämän käyttöönne. Tuomme ruokaa pari kertaa viikossa. Olkaa kuin kotonanne." hän sanoo ojentaen minulle avaimet. Avaan oven ja ryntämme sisään innoissamme. Talo on jättimäinen. Nakkaamme aseemme ja laukkumme keskelle eteistä ja ryntäämme tutkimaan huoneita. Niissä mahtuu nukkumaan ainakin neljä ihmistä kerrossängyissä. Minä ja Bea varaamme syrjäisimmän huoneen eikä kukaan muu tule sinne. Kaadumme sänkyyn ja nukahdan miltei heti, Bea kainalossani.
.
.
.
Okkeii, luku 21. Mä oon ylpeä itsestäni, mitäs te tykkäsitte? Joten, nyt mulla on ollu vähän kriisiä tän tarinan suhteen, joten älkää hermostuko :) varmaan ainakin 4 lukua tulee vielä, mutta ei sovita siitä vielä ;)

Pysykää ihanina!

Aino xoxo ♡

Ps. Hih, tulikin vaan yks luku tähän kirjaan enää... nauttikaa ;)