Kuolemanenkeli

10.

Hengitykseni huuruaa. Tuijotan nuolta joka lävisti Paholaisen pään. Tai siis ainakin kuvitelmissani. Rentoutan lihakseni. Lasken jousen ja nykäisen nuolen irti puusta. Olen aivan jäässä ohuessa takissani. On varmaan kymmenisen astetta pakkasta. Katson taivaalle, ja näen täysikuun. Kyynel valuu poskelleni. Entä jos tämä on viimeinen täysikuu, jonka näen? Ja sitten muistan, että olen kuolematon. Istun kannolle, joka on maassa. Painan kädet kasvoilleni ja itken hiljaa. Kuolematon. Minä en kuolisi, vaikka Paholainen iskisi veitsen rintaani. Mutta minä kärsisin.

Eikö se ole pahempaa kuin kuolema?

Ajatukseni keskeytyvät kun kuulen rasahduksen. Sinkoudun ylös ja nappaan jouseni. Takanani, vain kahden metrin päässä, seisoo nyoni. Se katsoo minua keltaisilla silmillään. Sen turkki on takkuinen, ja se on luultavasti kaksinkertainen aikaisempaan verrattuna. Se taitaa olla luonnonvarainen. Henkeni salpautuu. Se vaanii minua. Se alkaa kiertää kehää ympärilläni. Käännyn sen mukana, jotta katsekontaktimme säilyy. Se ulvaisee kohti kuuta. Tunnen maan töminän jo ennen kuin kuulen ulvontaa.

Koko lauma saapuu.

Ne pysähtyvät kuin rinkiin ympärilleni. Nielaisen. Ilma tuntuu jäätyvän. Hytisen. Vaikka en voisi kuolla, tämä tulee sattumaan. Pyörähdän hitaasti ympäri. Näen niiden verenhimoiset ilmeet. Ne ovat paljastaneet hampaansa. Näen aukon yhdessä kohdassa. Ehtisinkö..? Nopeita päätöksiä.

Minä juoksen.
.
.
.

Saan hieman etumatkaa kun nyonit miettivät mihin katosin. Ryntään pusikon läpi samalla kun oksat rasahtelevat nilkoissani. Tungen jousen selkääni. Väistelen puita ja silloin tajuan: hemmetti, mullahan on siivet!

"Noitè!" huudan taakseni. Tunnen siipieni kasvavan takanani ja hyppään ilmaan. Nyonit jäävät maahan ulvomaan ja hyppimään kun lennähdän korkeammalle. Nousen puiden latvojen yläpuolelle ja tähystän mökkiä, jossa Joona edelleen nukkuu rauhallisesti. Se on noin sadan metrin päässä nyoneista. Ne katsovat minua edelleen. Minun täytyy harhauttaa niitä. Lennän ensin toiseen suuntaan, ja näen nyonien juoksevan allani. Sitten lennän hieman mutkitellen, ylemmäs ja alemmas. Kun nyonit pysähtyvät huohottaen, sukellan puiden oksistoon. Kun ne katsovat jälleen ylös, ne eivät näe minua. Yksi niistä, se jonka tapasin ensimmäisenä, ulvahtaa ja lähtee juoksemaan kohti kallioreunaa. Lennähdän puun latvasta hiljaa ja suunnistan mökille. Laskeudun mökin eteen, mutta kompastun kiveen, ja kaadun rysähtäen. Lyön pääni mökin nurkkaan. Hieman liian lähelle.

"Ai hemmetti!" kiroan. Painan käteni suulleni kun tajuan huutaneeni. Myöhäistä.

"Kuka siellä!?" Joona juoksee ulos ovesta jousi kädessään. Hän kompastuu jalkoihini ja kaatuu päälleni.

"Mä en vieläkään hallitse mun siipiä. Ainakaan tossa laskeutumisessa." naurahdan hermostuneesti. Joona hieroo kättään ja nousee ylös.

"Mitäh? Missä sä olit?" Joona kysyy.

"Ööm... mä treenasin. Ammuin jousella ja sitten tuli nyonilauma ja mä lensin niitä karkuun..." selitän.

"Aha. Vai sillä lailla. Oisit voinu kertoa." Joona sanoo tympääntyneesti.

"No sori, olit unessa jo ja en halunnut häiritä." sanon. Kylmä väristys kulkee lävitseni ja tajuan makaavani lumessa. Nousen horjahtaen ylös.

"Hei, sähän jäädyt. Missä vaiheessa täällä on lunta satanut?" Joona sanoo ääni pehmeten.

"Silloin kun mä tulin ulos alkoi satamaan." kerron. Joona kietoo kätensä ympärilleni. Hän suutelee minua ohimoon. Hymyilen.

"Mennään sisälle." Joona sanoo. Ja niin me teemme. Käymme molemmat makuulle Joonan sänkyyn. Hän ottaa viltin myös minun sängyltäni. Käperryn kerälle Joonan kainaloon. Hän suutelee minua vielä otsalle.

"No niin. Jos nyt nukuttais aamuun asti." Joona sanoo nauraen hiljaa.

"Joo. Kannatan." vastaan hymyillen. Joona hymyilee ja nukahtaa miltei heti. Katselen hänen kasvojaan pimeässä.

"Minäkin rakastan sinua." kuiskaan ennen kuin nukahdan.
.
.
.
Herään hiljalleen siihen, kun aurinko pilkistää ikkunasta. Sen säteet tekevät kuvioita Joonan kasvoille. Katselen hetken vain hiljaa.

"Joona." kuiskaan. Hän hätkähtää hereille.

"No? Onko joku hätänä?" hän kysyy katsellen ympärilleen.

"Ei." vastaan hymyillen. Joona hymyilee takaisin.

"Hyvä." hän sanoo ja silittää poskeani. Nousen ylös ja kävelen ikkunalle. Näen valkoista. Ikkunasta näkee ulos kahden sentin verran. Se on hautautunut lumeen.

"Joona? On sittenkin pieni ongelma." sanon rynnäten ovelle. Työnnän sitä lujaa mutta se ei hievahdakkaan.

"Hemmetti!" huudan ja työnnän ovea uudelleen. Kiroan ja työnnän vielä. Joona katsoo ikkunaan. Hän tajuaa tilanteen ja juoksee ovelle. Työnnämme, hakkaamme ja potkimme, mutta ovi ei aukea.

"Lumisade yöllä taisi olla märkää, ja kun aamulla taas pakastui, se jäätyi. Ja nyt olemme jumissa." Joona selittää työntäen kädet hiuksiinsa. Oih, hän näyttää niin söpöltä hermostuneena... Keskity!

"Etkö voi tehdä taas sitä liekkiä?" kysyn epätoivoisesti.

"Voin yrittää, mutta voi olla että täällä on liian kylmä. Minä... alan jäätyä." Joona sanoo hytisten.

"Mitä?! Voiko enkelit jäätyä?" huudan.

"Öm, no minullakin on oma ennustus... ja se sanoo, että olen tuleen kuuluva enkeli. Meitä on kymmenen kappaletta tällä hetkellä. Tai siis, jos olen liian kauan kylmemmässä kuin miinus kymmenessä, alan jäätyä... eikä tulenteko oikein toimi kylmässä." Joona sanoo.

"Mitä tapahtuu jos sä jäädyt?" kysyn.

"Mun siivet ei toimi, ajatuskyky katkeilee ja hrrr... en voi tehdä liekkiä." Joona kertoo. Nappaan loput oksat jotka ovat nurkassa, ja tungen ne hiillokseen. Puhallan sinne ja saan ne syttymään. Raahaan Joonan sängyn takan eteen. Eihän sitä tarvitse siirtääkkään kuin kaksikymmentä senttiä... nappaan omat tyynyni ja kaikki viltit ja heitän ne sänkyyn. Vilkaisen Joonaa. Hänen huulensa sinertävät jo hieman.

"Tule tänne." sanon vetäen hänet vilttien alle. Peittelen hänet tiukasti.

"Älä kuole." sanon ja suutelen häntä otsalle. Joona naurahtaa heikosti.

"Hmm... miten mä saisin sulle jotain kuumaa..." mietin ääneen.

"Tule itse tänne." Joona sanoo hymyillen viekkaasti. Punastun ja käännyn ympäri.

"Oikeesti." hän lisää. Se voisi auttaa... Vain Joonan takia. Äläkä katso minua noin! Vedän henkeä ja käännyn ympäri. Avaan suuni, mutta en ehdi sanoa mitään, kun Joona kiskaisee minut päälleen.

"Paljon parempi." Joona naurahtaa. Punastun taas. Liekit lämmittävät... Joona nostaa kätensä pääni taakse. Hän vetää minua itseään kohti. Hänen katseensa siirtyy silmistäni huuliini. Kumarrun alaspäin ja suutelen häntä. Tunnen hänen hymynsä suutani vasten. Hänen kätensä vaeltaa alemmas selkääni pitkin. Minä värisen. Suudelma muuttuu vaativammaksi. Olen edelleen Joonan päällä, mutta hän pyöräyttää asetelman ympäri. Hän nojaa kyynärpäihinsä. Näen hänen silmänsä joiden pupillit ovat laajentuneet. Minua alkaa hermostuttaa. Hän alkaa jakaa suudelmia poskeltani leualle ja kaulaan. Puren huultani etten huokaisisi ääneen. Minä tiedän, että Joona on vanhempi. Puristan käteni nyrkkeihin. Suutelen Joona sinne minne osun. Nostan käteni hänen niskaansa ja sekoitan hänen hiuksensa. Ne ovat niin pehmeät... Hymyilen leveästi. Joona nauraa.

"Eipähän ole kylmä." hän sanoo kierähtäen viereeni. Käperryn hänen viereensä ja kiedon käteni hänen vyötärönsä ympärille. En mieti sitä, että muutaman tunnin päästä minun pitäisi olla Helvetissä hämäämässä Paholaista.

Aivan sama.

Nyt väliä on vain sillä että saan maata Joonan vieressä ja yrittää muistaa jokaisen sekunnin näistä viime hetkistä. Toivon, että muistan kaiken kauniin silloin kun mailmassa ei ole muuta kuin kamaluutta ja kuolemaa.