Kuolemanenkeli

20.

Hymyilen Joonalle. Kyllä. Minä lähden. Mutta ei hänen tarvitse tietää. Kaikki alkavat huutaa ja nauraa. Joku löytää juomia ja ruokaa. Toinen laittaa musiikkia soimaan. Kehitämme omat sodanalkajaisjuhlat. Työnnämme pöydät salin reunoille ja hypimme musiikin tahdissa. Valot ovat sammuneet ja valoa tuo muutamat liekit joita Joona sytytti ympäri salia. Juomat taitavat olla astetta vahvempaa kuin meillä kotona. Muutaman lasin jälkeen kaikki ovat humalan rajamailla. Mutta se tekee kaikesta vain hauskempaa. Nauru raikuu niin kovaa, että luulisi Paholaisen kuulevan. Mutta seinät on hyvin eristetty. Näen Lukan sen tytön, Bean, kanssa nurkassa. Hän näyttää syövän tätä elävältä. Naurahdan ja tunnen Joonan tulevan taakseni.

"Hei." hän sanoo laittaen päänsä olkapäälleni.

"Hei." vastaan.

"Juhlitaanko me oikeasti sodan alkamista?" kysyn hymyillen vinosti. Joona pyöräyttää minut ympäri.

"Itse asiassa, me juhlitaan sodan voittamista. Sillä niin tulee käymään." hän vastaa. Hymyilen ja nappaan hänen punaisen piponsa hänen päästään. Vedän sen omien mustien hiusteni päälle.

"No, se näyttääkin paremmalta sun päässä." Joona nauraa. Ojennan käteni ja laitan hänen hiuksensa paremmin. Hän nauraa taas. Voinpahan ainakin nauttia tästä illasta.
.
.
.

Tuntuu kamalalta jättää Joona jälleen yksin. Tai siis, eihän Joona ole yksin. Minä olen. Mutta minun on pakko pelastaa ystäväni ja perheeni. Olen jättänyt heidät yksin jo liian kauaksi aikaa. Kolme kuukautta? Vai neljä? Puistelen päätäni ja hengitän syvään. Kello on neljä. Yöllä. En voinut lähteä aiemmin, sillä muut halusivat juhlia illan. Kun kaikki painuivat nukkumaan, tunti sitten, lähdin kiertämään tätä paikkaa. Halusin nähdä kaiken ennen kuin lähden. Nappasin jousen ja ruokaa laukkuuni ja suoristin Joonan punaisen pipon päähäni. Nyt seison ovella. On lähdön aika. Vilkaisen vielä kerran taakseni, pimeää salia. Sitten avaan oven ja astun kuumaan ulkoilmaan. Tällä kertaa kukaan ei yllätä minua. Pääsen polulle turvallisesti. Lähden kävelemään kohti Välitilaa, jota en olekaan nähnyt vähään aikaan. Kuljen hitasti kivien ja varjojen suojissa. Hetken kuluttua pääsenkin luolan suun eteen. Kuulen kiljuntaa. Kylmät väreet ravistavat minua. Kurkkaan luolan suun reunalta sisälle. Näen miljoonia liekkejä, joiden sisällä on ihmisiä. Heidät on sidottu liekkien keskellä olevaan paaluun. Heidän ihossaan ei ole haavoja tai palovammoja. Tarkistan ettei takanani ole ketään. Ryntään sisään ja kierrän suuren kehän liekin ympäri. Ja huomaan heidät. En edes itke. Tunteeni ovat kokeneet kovia.

"Unna! Unna rakas! Auta meitä!" äitini huutaa. Ojennan käteni liekkiin. Tatuoinnit leimahtavat. Kiroan hiljaa ja ojennan molemmat käteni jotta saan köydet auki äitini käsien ympäriltä. Kasvojani polttaa. Sormeni jäävät verelle köydestä. Tarvitsen puukkoa. Kaivelen laukkuani, jos sinne olisi jäänyt puukko. Ei puukkoa, mutta nuolia. Nappaan yhden niistä ja alan nitkuttaa sitä köyttä vasten. Kiljunta on hiljentynyt. Kaikki katsovat minua. Saan köydet irti ja katkon loputkin isäni ja ystävieni ranteista. He sulkevat minut ryhmähaliin.

"Mikä kesti, Unna? Ja mikä paikka tämä on? Milloin me päästään kotiin?" Emilia ja Saaga kysyvät toistensa päälle.

"Ööm, tämä on Helvetti. Ja minä olen kuolemanenkeli. Meillä alkaa aamulla sota Paholaista, tämän paikan hallitsijaa vastaan. Te pääsette kotiin sodan jälkeen. Anteeksi." selostan nopeasti. Kaikkien ilmeet ovat sanoinkuvaamattomat. Katselen ympärilleni nolona. Liekeissä seisovat ihmiset katsovat minua kärsivästi.

Auta meitä, heidän kasvonsa sanovat. Nielaisen. Minun on pakko.

"Hei, kuunnelkaa. Tulkaa tänne", sanon ja ohjaan perheeni oviaukolle.

"Tuolla me asumme. Näettekö, tuon kivikasan takana on ovi. Se on piilossa, mutta löydätte sen jos etsitte. Menkää sinne, ja jääkää saliin joka tulee eteenne. Tulen pian perässä." sanon.

"Mitä sä teet?" Saaga kysyy huolissaan.

"Pelastan loput sotajoukot. Ai niin joo, tässä on ruokaa. Mutta menkää, varovasti. Nähdään kohta." sanon ja työnnän heidät ulos. Käännyn takaisin liekkien puoleen. Ihmisten kasvot hohtavat toivoa. Menen kauimmaiselle liekille ja alan katkoa köysiä. Siellä on pieniä lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Viattomia. Murhattuja. Murhaajia. Ylipäätään kuolleita. Heidän kiitolliset hymynsä antavat vauhtia urakkaan. Ohjaan kaikki samaan paikkaan. He lähtevät varjoissa kulkien. Kun saan liekin tyhjäksi, se sammuu. Pian luolassa hohtaa vain yksi liekki. Päästän viimeisen vangitun vapaaksi ja hän juoksee ulos luolasta. Puhdistan käteni tomusta ja virnistän. Mutta siloin tunnen viileän, terävän kärjen painautuvan niskaani. Se menee hiukan ihosta läpi ja verta pisaroi alas selkääni.

"Hei taas, Unnaseni. Et totellut minua. Sinut vangittiin. Joten nyt minä saan tappaa sinut. Joona ei voi pelastaa sinua enää. Saatoit vapauttaa vangitut, saatoit rohkaista kapinahenkeä, mutta kun sinä kuolet, Joona kuolee ja Helvetin uusi tulevaisuus kuolee. Käveleppäs eteenpäin tuota seinää vasten." Paholainen sanoo ääni matalana selkäni takaa. Nostan leukani pystyyn ja kävelen seinän luo. Ainakin kuolen oikean asian puolesta.

"Käänny ympäri. Voisin sanoa 99 prosentin varmuudella, että Joona kävelee tuolta juuri... nyt." ja kuin pahassa unessa, näen Joonan vaaleat hiukset tulossa luolaan.

"Hän saa katsoa kun sinä kuolet. Mutta älä huoli. Se käy nukahtamista nopeammin." Paholainen nauraa ilkeästi.

Jos se ennustus koskeekin minua?

Mutta en ole erityinen.

Mutta olen rakastunut ja seuraisin Joonaa hautaan. Mieleni käy ylikierroksilla.

"Tee se nyt." sanon ääni tasaisena. Paholainen nostaa miekkansa selkääni. Se tulee läpi sydämestä. Miten minä voisin selvitä? Vedän syvään henkeä kun Joona astuu luolaan. Hänen katseensa osuu yhteen omani kanssa. Silloin tunnen terän porautuvan kehoni läpi. Kipu räjähtää kaikkialle. Paholainen päästää irti miekasta ja kaadun lattialle. Nyt minä kuolen. Enkä tiedä onko se niin paha asia. Kuolleet, joita olen nähnyt, ovat toki kärsimyksessä, mutta voiko se olla pahempaa kuin elämä. He eivät tunne, kipua eikä tunteita. Lattialle valuu litroittain verta. Tunnen Joonan valahtavan viereeni.

"Minä tapan hänet. Minä lupaan." hän kuiskaa kun kuulen sydämeni hidastavan. Hengitykseni on liian raskasta ja katkonaista. Ja sitten:

Hiljaisuus.
.
.
.

Sorry taas lyhkäisestä luvusta, mutta mun oli PAKKO lopettaa tähän. Mä taidan olla aika ilkee ihminen ;) toivottavasti tykkäätte tästä tarinasta, ens luvussa nähään onko ennustus Unnasta ja miten sota alkaa. Laittakaa arvauksia kommenteihin, miten Unnan käy. Ah, ihanaa tietää jotain, mitä te ette tiedä :)

Pysykää ihanina!

Aino xoxo ♡

Ps. MUN TARINALLA ON YLI 700 LUKUKERTAA JA MELKEIN 100 VOTEA! KIITUS IHANAT IHMISET!

Pps. Lukekaahan mun uusi englanninkielinen tarina Nightmares :)

Ppps. 2-luvussa on uusi kuva Joonasta ;)