Kuolemanenkeli

2.

Oh my god mä löysin Joonan ;)

Kuuma tuli hohkaa kasvoilleni. Makaan maassa, luolan edessä. Kasvoni ovat haavojen peitossa, ja näköni sumea. Erotan vain kasvot yläpuoleltani. Se poika. Jälleen. Hän katsoo minuun huolestuneena.

"Unna! Herää! UNNA!" räpäytän silmiäni ja yhtäkkiä en olekaan tulen keskellä, vaan metsässä. Makaan Joonan käsivarsilla pökertyneenä. Muistan sitten taas kaiken. Lapaluitteni välistä kasvaneet siivet, Välitilan ja kuolemanenkelit. Sodan. Pääni tuntuu sumuiselta kaikkien ajatusten takia.

"Unna, kuuletko? Meidän täytyy lähteä. Lähdemme ensin Paholaisen luo. Sinun täytyy esittää olevasi murtunut, perheensä menettänyt kuolemanenkeli. Sitten kun on aika lähteä tehtävälle, tarjoudun vapaaehtoiseksi saattajaksesi. Haemme kuolleen, viemme hänet raportissa kerrottuun päätekohteeseen ja pakenemme etsimään kapinalliset. Käytämme tätä merkkiä, josta tunnistamme toisemme", Joona sanoo ja näyttää pientä, keksinkokoista ympyrää johon on painettu suuret enkelinsiivet ja ruksi niiden päälle. "Jos joku näyttää sinulle tällaista, voit varmasti luottaa häneen." hän lopettaa. Nyökkään hieman.

"Emmekö voi nukkua ensin?" sanon haukotellen. Joona katsoo taivaalle. Kuu on jo noussut ja tähdet loistavat kirkkaina.

"Missä meinasit nukkua?" hän kysyy.

"Öm, en tiedä." vastaan hämilläni.

"Hei, mä vitsailin. Tuolla on semmonen pieni mökki, siellä voi nukkua." Joona naurahtaa. Hänen naurunsa on niin helisevä ja iloinen. Huomaan hymyileväni kontrolloimattomasti. Joona nousee ylös.

"Kokeillaanko sun siipiä?" hän kysyy leikkisästi.

"Noite." Joona kuiskaa. Hänen siipensä kasvavat lapaluista mustiksi, silkkisiksi kuin yö. Kuiskaan hiljaa niin kuin Joona teki ja tunnen taakan kasvavan selässäni. Katson taakseni ja huomaan siipieni muuttuneen. Ne ovat enemmän tummansiniset, ja kimaltavat kuunvalossa. Katson Joonaa kysyvästi.

"Siivet muuttuvat ensikerran jälkeen kuvaamaan enemmän niiden kantajaa. Minullakin on harvinaisen mustat. Joillakin voi olla tummanharmaat tai jopa violetit." Katson Joonan siipiä uudelleen. Ne todellakin ovat mustat, kuin pimeys. Ne imevät valoa ympäriltään, ja kun kuunvalo osuu sulkiin oikeassa kulmassa ne kiiltävät kuin hopea. Joona ponkaisee maasta ja leväyttää siipensä. Hän näyttää enkeliltä.

Yön enkeliltä. Sellainen hän kai onkin.

Hän ojentaa kättään. Tartun siihen ja ponkaisen itsekin maasta. Siipeni toimivat kuin itsestään, ja aukeavat kannatellen minua tummassa yössä.

"Vau. Mä... mä lennän." mutisen. Joona vetää kättäni ja nousee ylöspäin. Siipeni ohjaavat minut hänen peräänsä. Hän päästä irti varovasti ja kaahaa sitten syvemmälle metsään. Lennän hänen peräänsä puita väistellen ja mutkitellen. Yöilma tuivertaa hiuksiini ja kasvoni nipistelevät kylmästä. Sormeni ovat kohmeessa, ja meinaan kadottaa Joonan näkökentästäni. Nautin kuitenkin joka hetkestä. Kunnes oksa ilmestyy eteeni ja se osuu suoraan kasvoilleni.

"Hemmetti!" huuto karkaa huuliltani ja silmäni alkavat vesistää. Ja sitten hän kaartaa eteeni puun takaa.
"Unna... aaaaa!" hän huutaa kun törmään suoraan häneen. Tipahdamme korkealta ja vauhti kasvaa koko ajan. Kirkaisen kovaa. Ajattelen jo että nyt me kuolemme, mutta sitten Joona levittää siipensä ja tarttuu kiinni kädestäni. Hän hidastaa vauhtia juuri sen verran, etten rysähdä maahan tappavalla vauhdilla. Selkäni osuu juuren kohdalle ja käteeni repeää pieni haava oksasta. Joona kierähtää ilmassa sivuun ettei tipu päälleni.
"Se oli lähellä." hän huokaisee. Tuijotan silmät ammollaan taivaalle. Joonan viileät sormet hipaisevat haavaa jonka sain kun oksa räsähti naamaani. Värisen osaksi kivusta ja osaksi hänen kosketuksestaan. Poskeani kuumottaa haavan kohdalta, se jatkuu aina ohimolta alas leukaluulle. Käännyn katsomaan Joonaa. Tutkin hänen kasvojaan, poskiluita ja leukalinjaa, kauniita hymyyn kaartuvia huulia ja maailman kauneimpia silmiä. Pehmeitä otsalle valahtavia hiuksia ja otsan tasaista ihoa.

"Öh, meidän täytyy varmaan etsiä se kämppä." Joona sanoo hennosti punastuen ja nousee ylös. Hän tarjoaa kättään ja tartun siihen.

"Ei enää siivillä, eihän?" kysyn anovasti. Joona hymyilee ja mutisee 'lunos'. Toistan sanan kuiskaten jälleen. Ja tunnen taakan taas pienenevän. Joona johdattaa meidät pienelle polulle. Kävelemme hiljaisuudessa, ja kuulen vain pöllön huhuilevan ja tuulen kuiskivan salaisuuksiaan. Vilkaisen silmäkulmastani Joonaa. Hän näyttää todella kuolettavan komealta kuunvalossa. Hänen katseensa on tarkkaavainen, ja hän kääntyy pienestäkin risauksesta äänen suuntaan. Kun jänis päättää loikkia editsemme, Joona hypähtää vieressäni. Pienen kävelymatkan jälkeen näen talon, joka ei ole huonettani isompi. Joona ottaa avaimen ikkunalaudan alta ja kääntää sitä lukossa. Ovi narahtaa auki ja paljastaa pimeän, hämähäkinseittisen tönön, jossa on kaksi sänkyä, pöytä ja tuolit. Ja lisäksi pieni tulisija jossa kytee hiillos.

"Joku on käynyt täällä." Joona toteaa.

"Onko se paha asia?" kysyn tietämättömänä. Joona pudistaa päätään ja sanoo hakevansa ulkoa pari oksaa poltettavaksi. Istuudun sängylle ja puhaltelen kohmeisiin sormiini. Hieron kylkiäni käsilläni. Sitten muistan vihkon joka on takataskussani.

Avaan kirjan summanmutikassa joltain sivulta.

Onko taivas olemassa? Ja minulla on viimein vastaus.

Ei.

Ovatko enkelit todellisia? Kyllä, osittain, mietin hymyillen. Kuolemanenkelit ovat.

"Onko Jumala olemassa?" joku lukee olkani yli. Pamautan kirjan kiinni.

"Ei." Joona vastaa neutraali ilme kasvoillaan.

"Etkö meinaa nauraa?" kysyn pisteliäästi.

"En. Aika viisasta kirjottaa kysymykset ylös. Että joku viisampi voi joskus vastata niihin", hän sanoo latoen oksia tuleen "näytä mulle. Jos mä osaisin vastata." Avaan kirjan vastahakoisesti. En ensimmäiseltä sivulta. Siihen haluan itse löytää vastauksen.

"Miksi ihmiset rakastuvat?" taas kysymys ajoilta jolloin koin ensimmäiset sydänsuruni. Joona miettii hetken ja vastaa: "Ihminen rakastuu, koska ajattelee, ettei pärjäisi ilman toista. Ettei voisi elää ilman toista. Koska rakkaus on ikuista. Se kestää koko elämän, vaikkei niin haluaisi. Rakkaus pitää meidät kiinni elämän virrassa." Joonan ilme on sekoitus onnea ja surua, kun hän katsoo minua silmiin.

"Mutta se onni kuolemanenkeleiltä on riistetty." hän sanoo synkkänä.

"Ei kokonaan. Sun perhe on kenties kuollut, mutta ne on silti sun sydämessä. Ja sä voit löytää ihmisen jota sä rakastat ikuisesti." sanon hymyillen surullisesti. Joonan ilme kovettuu ja hän kääntää seuraavan sivun.

"Miksi veri on ainoa joka puhdistaa mielen?" tukehdun omiin sanoihini ja läimäytän kirjan kiinni. Työnnä sen ohuen viltin alle joka lojuu sängyllä. Joonan ilme on kauhistunut. Kyynel valuu silmäkulmastani poskelle ennen kuin ehdin pyyhkiä sen pois. Joona tarttuu ranteeseeni ja nostaa mustan, tiukan takkini hihaa. Hän siirtää rannekoruja ja näkee ne.

Viillot.

Ne ovat ohuita ja haaleita, siitä on puoli vuotta kun viimeksi painon metallisen terän ohutta ihoani vasten. Joonan peukalo kulkee ranteeni yli.

"Miksi?" hän kysyy hiljaa.

"Koska... mun mieli on sotku", Kuka järkevä ihminen muka ajattelee tällaista?  

"Ja veri puhdistaa sen", totean nieleskellen "mutta en ole tehnyt sitä puoleen vuoteen." Joona näyttää helpottuneelta.

"Hei, aletaan nukkumaan. Meillä on tehtävää huomenna." sanon nopeasti. Joona kietoo kätensä hartioitteni ympärille. Hän rutistaa tiukasti.

"Olethan sä nyt kunnossa?" hän kysyy.

"Joo. Öitä." sanon ja Joona nousee. Avaan takkini vetoketjun ja vedän sen pois päältäni. Revin myös tiukat, mustat revityt farkkuni jalasta. Joona napittaa punamustan flanellinsa pois päältään ja työntyy peiton alle pelkissä boksereissa. Käyn makuulle muhkuraiseen sänkyyn ja tunnet lapaluitteni kohdalla pienet ulokkeet. Käännyn kyljelleni ja otan kirjan viltin alta. Kaivan kynän taskuni pohjalta ja kirjoitan:

Onko 'rakkautta ensi silmäyksellä' mahdollista? Ja kirjoitan vastauksen samantien.

On. Vaikka kuinka kliseiseltä se kuulostaakin.