Kuolemanenkeli

12.

Ovi, josta tulin ulos, suuntaa suoraan kallioon. Seinään. Se on ison kukkulan sisään rakennettu. Sinne ei voi nähdä. Jos tahtoo pois, täytyy mennä raosta, jonka vain me tiedämme. Miten hän pääsi tänne?

"Minä taistelen! Te... te tapoitte kaikki, mutta minä elän!" sanon, kun ymmärrän tilanteen. Omaksun roolini jälleen. Paholaisen mukana tulleet luurankovartijat nappaavat kiinni käsistäni, kun alan huitoa niillä. Rukoilen, etteivät kapinalliset tule vielä ulos.

"Vai niin... kaikki kuolleet? Aiotko sinä voittaa minut? Yksin?" hän sanoo pilkallisesti hymyillen. Nyökkään ja sylkäisen hänen jalkoihinsa.

"Tsot tsot, Unna. Kai sinulla käytöstapoja on? Toisaalta, kyllä minä muistan ajat, jolloin olimme yhdessä. Sinä rakastuit. Minä en. Ja siitä lähti myös se riita." muistikuvani 'riidastamme' ovat kamalat.

*muisto*

"Sä et rakasta mua!" kirkaisen ja paiskaan käsissäni olevan lautasen, jota olin kuivaamassa kohti häntä. Hän väistää.

"Oikein. Luulitko tosissasi, että voisin rakastua suhun?" hän karjuu. Hän nakkaa tiskiharjansa huoneen nurkkaan. Olimme tiskaamassa astioita koulumme keittiössä, sillä saimme jälki-istuntoa, kun myöhästyimme tunnilta (luultavasti arvaat miksi).

"Sä käytit mua!" kirkaisen uudelleen. Pyyhkäisen kyyneleitä poskiltani. Hän tulee minua kohti ja paiskaa minut seinään. Kaadun maahan. Katson ylös hänen raivoisiin silmiinsä, ja sylkäisen. Minä tiedän, että se oli huono päätös. Hän katsoo hetken kenkiään, joihin sylki osui. Sitten hän kiskaisee minut kaulasta ylös, ja painaa sitten seinään. Hän kohottaa kätensä lyöntiin. Se osuu suoraan poskelle. Ja toinen silmäkulmaan. Ja kolmas leukaan.

"Tää oli viimeinen kerta. Eikä tule ikävä." hän sanoo ja päästää irti. Valahdan lattialle kun hän kävelee pois.

*muisto loppuu*

"Niinpä. Mutta tässä me ollaan." sanon ja nauran mielipuolisesti.

"Viedään hänet vankityrmiin. Siihen erikoiseen." Paholainen sanoo ja vartijat alkavat retuuttaa minua kohti linnaa. Karjun ja syljen vartijoiden päälle. Sitten annan heidän raahata minut linnaan. Potkaisen kuitenkin toista heistä jalkaan. Huono päätös sekin. Hän kiskaisee miekkansa esiin ja vetäisee sillä haavan pohkeeseeni. Parahdan ja yritän tarttua jalkaani. Vartija 1 pysäyttää minut. Haava vuotaa runsaasti, housujeni läpi jättäen verivanan.

"Ai saatana!" kiroan. Vartija 2 hymähtää. Matka kestää viisi minuuttia, ja jalkani alkaa tuntua veltolta. Ohitamme Välitilan. Pitkästä aikaa. Vilkaisen hieman, mutta kadun sitä sitten. Näen heidän kärsivät kasvonsa. Käännän katseeni nopeasti jotta he eivät huomaisi minua. Saavumme linnan portille, ja siellä seisovat vartijat päästävät meidät heti sisään. Onneksi emme ole tavanneet vahvinta vartijaa. En kestäisi kuristista kaiken lisäksi. Soihtujen liekit loimuavat ja välillä nuolevat hiusteni latvoja. Kiskaisen päätäni taaksepäin, mutta vahinko on jo tapahtunut. Latvat muuttuivat mustiksi. Ne eivät kuitenkaan palaneet. Heilautan toisen puolen hiuksetkin hetkeksi liekkiin. Kotitekoinen hiustenvärjäys. Hymyilen leveästi. Minusta alkaa tuntua, että tulen oikeasti hulluksi ajan kuluessa. Paholainen leväyttää ovet auki käden nopealla liikkeellä ja astumme sisään. Näen jälleen maalaukset muista paholaisista. Silloin tajuan yhden asian.

"Sinulla... minä luulin että se oli tatuointi." sanon Paholaiselle. Minä näin tuon merkin, hänen rinnassaan.

"Mutta ei se olekkaan." jatkan räpyttäen silmiäni monesti.

"Eipä niin", hän sanoo "viekää hänet vankilaansa. Tiedätte kyllä, missä se on." hän jatkaa. Paholainen jatkaa matkaansa omaan huoneeseensa. Vartijat vetävät minut eri käytävälle, joka vie todella pelottavan näköiselle ovelle. Kuvitelkaa, pitkä, tulenhehkuinen käytävä, soihtuja ja lopulta kalsea, pieni metalliovi. Naurahdan kovaan ääneen ja supisen hiljaa jotain. Meneeköhän esitykseni läpi? Vartija 1 avaa oven ja vartija 2 työntää minut sisään. Huone on melko pieni, seinät ovat kovaa kiveä. Yhdellä seinällä on patja. Ylänurkassa näen kameran. Voi ei. Ja yhdellä seinällä on peili. Siitä varmaan näkee tänne toiselta puolelta. Vartija 2 tönäisee minut patjalle.

"Odottelehan täällä. Me tulemme pian." Vartija 1 nauraa käheästi. He poistuvat ja pamauttavat oven kiinni. Minulla on vielä aseeni laukussani. En ota sitä esille, sillä he mitä varmimmin katselevat minua tälläkin hetkellä. Ja nyt minä odotan.
.
.
.

Joonan point of view

Unna juoksee kohti uloskäyntiä. Mieleni tekee huutaa häntä, pysäyttää hänet tai tehdä mitä vain jotta hän ei lähtisi. Mutta sen sijaan minä kaadun taaksepäin ja nojaan seinään. Huokaisen. Kaverini katsovat minua huolissaan, kuin odottaen minun huutavan tai sekoavan.

"Kapinalliset, lähdemme pian. Toivottavasti kaikilla on ase." Toni huutaa. Asetumme epätasaiseen jonoon. Puristan jousipyssyä kädessäni. Toni katsoo ulos oven pienestä raosta. Hän avaa oven hiljaa ja katsoo ulos. Hän viittoo käsillään ja jono nytkähtää eteenpäin. Minun pitäisi jäädä. Pelastaa Unna.

Mutta minä seuraan jonoa.

Koska Unna pyysi.

Ja minä lupasin.

"Joona. Meidät jaetaan joukkoihin." Aida sanoo tökäten minua käsivarteen. Toni kulkee jonon vieressä jakaen kaikille värillisiä liinoja. Punainen, punainen, keltainen, sininen, sininen, vihreä. Minä saan vihreän. Sidomme nauhat olkavarteemme. Kerään vihreän joukkoni koolle. Luka pääsi samaan. Kun katson ryhmiä, huomaan tietyn koodin. Kaikissa on pari hyvää ampujaa, puolikymmentä oikeaa taistelijaa, kymmenisen keskivertoa ja lisäksi joitain erittäin nopeita ja vikkeliä. Ja tietenkin johtaja. Täydellisiä sotajoukkoja. Toni alkaa antamaan joukoille ohjeita.

"Okei, vihreät", Toni sanoo selaten muistikirjaansa "te lähdette karkotuksen kentille. Pääsette Paholaisen ulottumattomiin liekillä, mutta itse paikan päälle on liian pitkä matka. Etsitte kaikki henget, jotka hoitavat karkotettuja. Teillä on aikaa kaksi kuukautta. Matkan on laskettu kestävän pari viikkoa. Etsinnät lopun aikaa. Tiedämme vain, että hengillä, jotka liittyvät meihin, on joko vihreä merkki tai kapinallisten merkki," hän raapii niskaansa " ja tuota, onnea. Yrittäkää selvitä. Ja hei, Paholainen saattaa kertoa uutisia, sotajoukoistaan. Hänellä on valkotauluja melkein kaikkialla. Pitäkää niitä silmällä." Toni sanoo. Luon äkkiä liekin. Suljen silmäni samalla kun muut mutisevat siipiloitsuja. Kun avaan silmäni, näen luurankovartijoita. Ainakin viisi. He huomaavat meidät, ja ryntäävät meitä kohti. Tunnistan yhden, joka kuristi Unnaa. Jäädyn hetkeksi.

"menkää!" Toni karjuu. Hyppäämme liekkiin kun vartijat lähestyvät hetki hetkeltä. Ennen kuin katoamme kokonaan, ehdin nähdä Tonin saavan kuulan kalloonsa. Vedän nopeasti henkeä, mutta olemme jo poissa. Parissa sekunnissa matka on jälleen ohi. Tipahdamme maahan jonnekkin matkan varrelle.

"Ööm, ensinnäkin, käydäänpä nimikierros." ehdotan. Turha toivoa, että oppisin heidän nimensä, mutta kuitenkin.

"Olen Joona." aloitan. Nimet menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Päähäni jää vain hento, pieni tyttö, luultavasti Unnan ikäinen,  mutta niin lyhyt, ettei sitä uskoisi. Hänen nimensä oli Bea. Ja lisäksi raamikas poika, joka voisi murhata sinut yhdellä kädellä. Hänen nimensä oli Juho. Luka seisoo vieressäni, ilmeisesti yrittäen oppia nimet. Epäonnistuen.

"No niin. Lähdetään vain kävelemään." sanon ja johdan joukkoni kapeaa tiekaistaletta pitkin kohti karkotuksen kenttiä.
.
.
.

Hengitän hitaasti. Sisään, ulos. Selkäni on ruoskan jälkien peitossa. Sen siitä saa kun valehtelee, hän sanoi. Huoneeni lattia on veristen juovien peitossa. Paitani selkämys on repaleinen ja märkä verestä. Vedän polveni leukaan ja kiedon kädet itseni ympärille. Heijaan itseäni edestakaisin. Se sattuu niin hirveästi.

Eikä se ollut ainoa kerta.
.
.
.
Hei hei ihanat!! Sain taas kirjotettua uuden kappaleen:) toivottavasti tykkäsitte. Ja teidän kommentit on niin ihania, kiitos!! Yli 200 lukukertaa! Oh my gods! XD
Pysykää ihanina!

Aino xoxo ♡