Kuolemanenkeli

4.

Kuvassa koulutustilat sisältä

Katson Joonaa kauhuissani. Kuolla?

"Ei tietenkään oikeasti. Meidän täytyy vain tehdä liekki ja hypätä sinne." Joona selittää. Se ei tee oloani paremmaksi. Hypätä liekkiin?

"Niin kuin vanhempasi ja ystäväsi silloin teillä." Joona sanoo. Kävelemme polkua vielä vähän matkaa kunnes Joona pysähtyy. Hän kumartuu alas yhden polven varaan. Hän koskee maata ja sulkee silmänsä. Silloin kipinä lennähtää ilmaan ja sytyttää maahan liekin. Se kasvaa parimetriseksi, muttei kuitenkaan leviä metsään.

"Siipesi suojaavat vähän kuumalta." Joona sanoo ja mutisemme sanan noite yhteen aikaan. Joona tarttuu käteeni ja katsoo minua silmiin ikään kuin kysyen: valmiina? Minä nyökkään. Astumme tuleen ja tunnen heti polttavan tunteen. Vaatteeni eivät kuitenkaan pala. Joona vetää minut rintaansa. Siipeni suojaavat selkääni ja kylkiäni, ja Joona kaikkea muuta. Tunnen kuinka liikumme alaspäin. Joona puristaa vielä kerran ennen kuin hän päästää irti. Liekki on kadonnut, mutta seisomme punaisella kivellä, ja kaikkialta hohkaa tulen kuumuus. Maaperä on täynnä rotkoja ja luolia. Kaikki on punaista, kuumaa ja tuli hallitsee maisemaa. Joona lähtee kulkemaan kapeaa kaistaletta pitkin, joka on ainut reitti jonka yli pääsee kuohuvan tulimeren yli. Liekit kohoavat joskus reunojen yli, ja nuolevat tennareitteni sivuja. Kuljen Joonan perässä ja yritän saada kyyneleitä silmäkulmiini. Pitäähän rooli vetää kunnolla. Kun pääsemme tulimeren toiselle puolelle, näen Välitilan. Tunnistan helposti unistani. Kuin ajatukseni lukien Joona tarttuu käsivarrestani. Olin lähdössä luolan suuntaan. Paholainen ei saa tietää. Kävelemme Välitilan ohi, ja näen liekit jotka täyttävät sen. Sitten näen Emilian kasvot. Hän näkee minut ja huutaa. Revin katseeni toiseen suuntaan. Hänen kirkunansa kaikuu korvissani. Joona johdattaa minut, pienen ylämäen juurelle. Ikään kuin porttina seisoo kaksi luurankoa. He nostavat miekkansa eteemme ristiksi, niin ettemme pääse läpi. Minun tekee mieli nauraa, niin tyhmältä tämä tuntuu.

"Mikä on asianne?" Toinen heistä rahisee.

"Tulimme tapaamaan Paholaista. Tuon uusimman kuolemanenkelin näytille." Joona vastaa ja nykäisee minut näkyville. Näytän murheellisinta naamani heille ja pyyhin kuviteltuja kyyneleitä poskiltani. Luurangot kuiskailevat hetken keskenään ja nostavat sitten miekkansa. Joona työntää minua eteenpäin soihtujen reunustamaa mäkeä, kohti punertavaa palatsia.
.
.
.
Astumme kaksoisovista sisään eteiseen. Se jatkuu pitkälle käytävälle, jota reunustavat taulut. Niihin on maalattu ilmeisesti Paholaisia eri aikakausilta. Aina esihistorialliselta tähän hetkeen asti. Hän muuttaa muotoaan jokaisessa kuvassa, mutta hänellä on aina rinnassa pyöreä merkki, jossa on enkelinsiivet. Se on kuin kapinallisten merkki, mutta ilman raksia. Joona pitää tiukasti kiinni käsivarrestani, kun kävelemme kohti ovia. Ne ovat ilmiliekeissä. Pysähdymme ovelle. Joona sulkee taas silmänsä ja pian ovet aukeavat. Mikään ei voi valmistella minua siihen näkyyn. Paholainen ei ole punainen, liekkien peittämä jättiläinen. Hän on poika. Minun ikäiseni. Komea, ainakin ennen oli.

Aivan.

Se jonka takia itkin viikkoja putkeen, raapustin puolet kirjani kysymyksistä ja satutin itseäni.

Loput voitte arvata.
.
.
.

Joonan point of view

Unna riuhtaisi kätensä otteestani ja ryntäsi huutaen Paholaisen kimppuun. Hänen silmistään valui kyyneleitä. Hän raapi ja hakkasi paholaista, joka oli liian hämmentynyt taistelemaan vastaan.

"Sinä... aaaagh! Mä vihaan sua! Mun ois pitäny arvata, siitä miten sä kohtelit mua!" Unna huutaa. Sitten Paholainen herää transsistaan ja nappaa Unnan ranteista kiinni. Minä vedän hänet vyötäröstä taaksepäin. Hän riuhtoo ja raapii minua, mutta saan hänet hänet maahan. Istun hänen vyötärölleen ja painan hänen ranteensa maahan. Hänen ilmeensä on jotain raivon ja mielipuolisuuden väliltä.

"Älä pilaa suunnitelmaa." kumarrun kuiskaaman hänen korvaansa. Unna nikottelee.

"Mutta... se on mun entinen." hän saa sanottua. Sitten ymmärrän koko asian. Nyökkään vaivihkaa. Huomaan vasta nyt asentomme. Tunnen punan hiipivän kasvoilleni. Miksi hän saa minut näin... tunteelliseksi?

"Ööm, vien Unnan nyt majapaikalle. Hän on se uusin kuolemanenkeli." sanon Paholaiselle. Hän nyökkää ja osoittaa poistumaan. Nostan Unnan ylös ja raahan hänet ovelle. Hänen jalkansa eivät kanna, joten nostan hänet reppuselkään. Hän nojaa päänsä niskaani. Ihokontakti lähettää kipinöitä vartalooni. Mitä tämä tyttö tekee minulle? Kannan hänet alas mäkeä, luurankovartijoiden ohi ja sillalle.

"Anteeksi." Unna mutisee niskaani.

"Hei, kyllä se siitä. Sun...tempaus saattaa jopa auttaa meitä." vastaan epäilevästi.

"Mä pilasin koko jutun." Unna sanoo. Tunnen kyyneleen tippuvan niskaani.

"Et pilannut." sanon yksiselitteisesti. Kävelemme loppumatkan hiljaisuudessa. Sitten näen jälleen majapaikan. Kolmekerroksinen valkoisesta marmorista rakennettu uusi koti. Se onkin ainoa talo joka ei ole punainen tai punertava, tai edes liekeissä. Sen sisälle mahtuu kaikki kuolemanenkelit, 2-4 hengen huoneissa, ruokala, liikuntasalit ja lisäksi salaiset taistelutaitoluokat, areenat ja asevarastot, jotka on rakennettu entisten ruokavarastojen tilalle, ilma että kukaan huomasi. Hymyilen kaikille muistiolle, hikisille treenihetkille, täpärille salakuuntelumatkoille ja sisäpiirivitseille. Unna on nukahtanut selkääni ja kannan hänet valkoisista ovista sisään. Seuraavassa hetkessä meinaankin pudottaa hänet kun parhaat kapinalliskaverini Luka ja PT säikäyttävät minut henkihieväriin.

"Veljeni! Siitä on pitkä aika!" Luka huutaa. Emme ole oikeasti edes kaukaista sukua. PT pörröttää tukkaani. Hän on aina leikkimässä isoa veljeä, tai he molemmat ovat. He ovat pari vuotta minua vanhempia. Unna taitaa olla tällä hetkellä nuorin täällä. Luulisin että hän on kuusitoista.

"Vau, sehän kantaa tyttöä! Kuka on tämä onnekas?" Luka huudahtaa.

"Unna. Mutta älä huuda, sillä on ollut rankka päivä. Tapeltiin vähän Kuolon korppia ja nyonia vastaan. Ja sitten paljastui että Paholainen on Unnan exä. Ja silleen." kerron pikaisesti päivän tapahtumat. Kannan Unnan yhteen salaisista treenikämpistämme. Luka ja PT tietävät jo suunnitelman. Nyt meidän täytyy vain odotella Unnan ensimmäistä työtehtävää. Laitan Unnan makuulle paksun patjan päälle. Treenikämpällä on muitakin, Aida, Ben, Samuel ja Santtu. Ben ja Santtu treenaavat lähitaistelua aseettomana, Samuel nostelee painoja ja Aida vetää leukoja. He huomaavat että saavumme, ja he tulevat tervehtimään.

"Missä hän on?" Aida kysyy. Hän on yksi harvoista tytöistä, ja toivoo tietenkin saavansa toisen tytön kaveriksi. Osoitan nurkkaan jossa Unna nukkuu. Aida nostaa kulmaansa. Hän silmäilee kaikkia laastareita ja naarmuja.

"Aika heikon näköinen." hän sanoo halveksivasti.

"Tappeli kuitenkin nyonia vastaan, selvisi matkasta ja siitä, että exä onkin Paholainen." näpäytän. Kaikki katsovat minua kummastuneena. Nyökkään kuin vahvistukseksi.

"Aida, hae hänelle vaatteet. Joiduimme heittämään ne pois..." kuuluu joukku vihjailevia vihellyksiä.

"Siksi että nyoni raateli hänet ja haavat piti ommella!" korotan ääntäni. Luka nauraa kippurassa. Pyöräytän silmiäni. Aida lähtee nauraen ovesta vaatevarastolle päin.

"Pitäisi varmaan harjoitella potkuja teihin pervoihin!" huudan nauraen. Kaikki kavahtavat taaksepäin ja nostavat kädet pystyyn. Sitten kuulen nyyhkäyksen nurkasta. Käännyn ympäri ja ryntään hänen viereensä. Hän nukkuu edelleen. Sitten hän kirkaisee ja nosta kädet kaulalleen. Katson lamaantuneena kun hän huutaa kurkku suorana. Hän nukkuu enkä voi tehdä mitään, en poistaa painajaisia. Hitto, herää nyt! Hän avaa silmänsä hengästyneenä. Hän nostaa kätensä kaulalleen. Sitten hän katsoo minuun. Ja ripustaa kätensä kaulalleni. Kaadun taaksepäin maahan.

"Hän aikoo tehdä sinulle jotain. Ja joku... kuristaa minut. Voiko... voiko unet olla totta?" Unna kysyy nyyhkien.

Mutta tällä kertaa en osaa vastata.