Epätäydellinen

LUKU 8

"Olen elossa!" huudan ilmaan, jatkaen viimeistä a-kirjainta kunnes kaikki happi on karannut keuhkoistani.

Viikko. Viikon olen maannut kotona vanhempieni epätoivoisesti yrittäessä pitää huolta minusta, viikon olen ollut riippuvainen muiden avusta. Ennen, jos olisin ajatellut vastaavan viikon tulevan kohdalleni, olisin ajatellut sen olevan painajaista. Se olisikin ollut muuten, mutta minulla oli Chris.

Viikko. Yllättävän lyhyessä ajassa voi saada aikaan niin paljon. Sydäntäni puristaa vain ajatellakin veljeäni, sitä kuinka huonosti olen kohdellut häntä ja hän niin hyvin minua. Ainoa virhe, minkä hän on koskaan tehnyt, on ollut minuun uskominen. Hän on aina halunnut pelastaa minut itseltäni, vaikken ole uskonut kaipaavani apua.

Huudan taas, nyt enää pelkkää a-kirjainta. Huudan oman tyhmyyteni vuoksi, oman asenteeni, omien virheideni. Huudan niin kauan, etten enää voi kuin lysähtää maahan kuivin silmin. En itke, sillä en ansaitse kyyneleiden tuomaa vapautusta. En vielä, en niin kauan kuin en ole korjannut mitään.

Yksi onnettomuus. Olen miettinyt asiaa, miettinyt, laukaisiko se minussa ymmärryksen omaa asennettani kohtaan. Olen päätynyt siihen lopputulokseen, että yksi minua päin ajava auto ei auttanut minua tajuamaan mitään, vaikka ajankohta täsmäisikin. Ei, myös se oli veljeni ansiota. Viimein, ensimmäistä kertaa elämässäni, ymmärsin hänen haluavan vain auttaa. Hän haluaa vain olla veljeni. Hänellä ei ole aikomusta sortaa minua tai tuhota kaikkea minussa, enkä kai ole koskaan oikeasti niin uskonutkaan. Olen vain uskonut hänen olevan minua parempi, enkä ole kestänyt sitä. Loppujen lopuksi, kun viimein olisin ollut tarpeeksi vanha ymmärtääkseni lapsellisuuteni, asenteeni oli jo jäänyt osaksi minua. Asenteeni on aina ollut suurin ongelmani.

 Minulla ei ole traagista lapsuutta, vain ikuinen asenneongelma. Hymyilen sarkastisesti, kun tajuan sen olevan totta. En kokenut lapsuudessani väkivaltaa, en ollut köyhä, minua ei vihattu. Pieni Sarah-raukka vain tunsi olonsa laiminlyödyksi, huonommaksi kuin veljensä. Vihaan itseäni sen vuoksi. Minulle ei ole koskaan ollut oikeutta siihen, miten olen elämääni kohdellut. Sain ihanteelliset kortit elämääni, ja vain heitin ne pois. Uskon, että moni muukin vihaisi minua sen vuoksi.

Nauran ääneen. Minun tekisi mieli taas huutaa, ja niin minä teen. Nauran ja huudan samaan aikaan, istuen keskellä isoa kiveä metsän keskellä. Valitsin paikan keskellä kaikkea, ja silti kaukana kaikesta. Keskellä metsää, keskellä kiveä, kaukana ihmisistä. Suljen silmäni ja alan kiljua, yhä kovempaa ja kovempaa.

Kun avaan silmäni ja lopetan kiljumisen, katson alas, näen Scottin ruskeiden silmien katsovan minua ilme tunteista sekaisena. Hän on hämmentynyt, utelias, säikähtänyt, vihainen. Hymyilen ironisesti. "Totta kai", tokaisen luoden katseeni taivaaseen. "Totta kai sinä tulit."

"Hän on huolissaan", Scott sanoo kohauttaen olkapäitään, viitaten Chrisiin sanoillaan. Hän ei kuulosta vähääkään pahoittelevalta. Sen sijaan hän kiertää kiven toiselle puolelle, ja hetkessä kiipeää sen loivaa puolta luokseni. Hän istuu viereeni sanomatta sanaakaan. Hän haluaa minun aloittavan.

"En halunnut huolestuttaa", sanon viimein. Scott istuu niin lähellä, että hänen käsivartensa melkein koskettaa omaani. Melkein.

"Lähdit sanomatta sanaakaan, muttet halunnut huolestuttaa? Sepä kiva." Hän kuulostaa tuomitsevalta. En ymmärrä, mikä oikeus hänellä on tuomita, mutten lausu ajatuksiani ääneen. Yritänhän olla parempi ihminen, ja Chrisistä on hyvä jatkaa parempaa käytöstä Scottiin, veljeni parhaaseen kaveriin. Jos ei muuta, saan parannettua kuvaani Chrisin silmissä, sillä veljeni mielipide minusta on tällä hetkellä tärkein.

"Miksei hän sitten tullut itse?" kysyn. En näe Scottin ilmettä, mutta vaistoan hänen miettivän vastaustaan huolella.

"Hän ei ole varma, miten käyttäytyä lähelläsi enää", hän sanoo hitaasti, haluten minun sisäistävän jokaisen sanan. En voi sanoa hämmästyneeni, sillä tunnen aivan samoin itsekin. Chris haluaa auttaa minua, huolehtia minusta, muttei ole varma haluanko antaa hänen tehdä niin. Valitettavasti en osaa antaa vastausta, jota en tiedä itsekään.

"En ole vielä tulossa takaisin", sanon toteavasti. Hän ei näytä yllättyneeltä.

"Tiedän. Toin eväitä."

Katsahdan häntä nopeasti selittämättömällä ilmeellä. Hän toi eväitä. Selvä. En ole varma, onko se hyvä vai huono asia. Toisaalta se on varmaan hyvä, sillä olen nälkäinen, mutta toisaalta olen hiukan ahdistunut ajatuksesta, että hän pystyi niin helposti ennustamaan aikeeni. Olenko niin läpinäkyvä? Onko minusta niin helppo sanoa, milloin aion käyttäytyä itsepäisesti?

Scott on niin lähellä, että tunnen hänen kätensä lämmön huokuvan omaani. Minun tekisi jostain syystä mieli kuroa viimeiset millit välillämme umpeen, ihan vain kokeillakseni, miltä hänen ihonsa tuntuu. Olen harvoin kosketuksissa ihmisten kanssa, niin sosiaalisesti kuin fyysisestikin, joten minua ei voi syyttää uteliaisuudesta. Ajatuksistani huolimatta pidän huolta siitä, etteivät ihomme varmastikaan kosketa toisiaan. En ole valmis niin suureen hyppyyn, kun hädin tuskin osaan vielä kommunikoidakaan nätisti.

Kröhäisen murtaakseni hiljaisuuden, joka on syntymässä välillemme tyynen rauhallisena. Juuri nyt en kaipaa rauhaa. Seesteä hiljaisuus saattaa olla mukavaa joinakin hetkinä, joissakin paikoissa, mutta ei nyt eikä tässä, kun niin moni tunne pyrkii ulos minusta. Minusta tuntuu, että hiljaisuuden seurauksena joko loppujen lopuksi karjun tai itken. Mieluummin karjun. Ainoa ongelma on, että hänen seurassaan en voi tehdä niin, joten ainoa vaihtoehtoni on puhua. "Mitä sinulla on?" kysyn viitaten hänen reppunsa sisältöön, joka ainakin hänen sanojensa mukaan sisältää ruokaa.

Mitään sanomatta Scott ottaa reppunsa jalkojensa väliin ja alkaa penkoa sen sisältöä. Hän hymyilee vinosti ottaessaan viinirypäleet repustaan. En tiedä, mitä hänellä on mielessään, enkä välttämättä haluakaan tietää. Sen sijaan ojennan käteni ottaakseni rasian hänen kädestään, ja hän antaakin sen suosiolla. Hiljaisuus jää taas leijumaan välillemme, kun minä syön ja hän tuijottaa vieressä.

Kyyneleet yrittävät kihota silmiini, kun ajatukset pääsevät taas tunkeutumaan aivoihini pysäyttämättä virtana. Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin huutaa, vaikka kuinka veljeni paras ystävä katsoisi minua vierestä.

------

Tää tarina on lähtenyt Sarahin lailla väärällä jalalla liikkeelle. Oon erittäin syvästi jo mun mukavuusalueen ulkopuolella, mikä aiheuttaa vähän kökköä tekstiä, mutta yritän korjata asian. Anteeksi siitä!

Plus mä oon äärimmäisen kiitollinen kaikista äänestyksistä ja kommenteista, ja jokainen niistä merkkaa paljon!