Epätäydellinen

EPILOGI(MAINEN LUKU 37)

Sen jälkeen, kun kolmessa vuodessa ei ehtinyt tapahtua juuri mitään, on uskomatonta mitä yksi kuukausi voi tuoda tullessaan. Pari kuukautta sitten olisin korkeintaan suonut epäuskoisen katseen sellaiselle, joka olisi väittänyt minun olevan nyt tässä. Grillibileissä kahdenkymmenen muun ihmisen kanssa. Ihmisen, joihin kuuluvat kaikki minulle tärkeät ihmiset. Scott ja Chris, jotka pikkuhiljaa rakentavat takaisin ystävyyttään. Chase ja Travis, jotka antavat minulle toivoa olemalla edelleen söpöin pari jonka tiedän. Nora, jota ilman en olisi selvinnyt elämästä hengissä.

Kun astuimme kuukausi sitten veljeni talosta sisään, oli aivan hiljaista sydämeni pampatusta lukuun ottamatta. Pelkäsin kuollakseni, koska veljeni viimeaikainen käytösmalli ei ollut edustanut erityisen rauhallista ja kärsivällistä. En tiennyt, miten hän suhtautuisi Scottin paluuseen. Pelkäsin, että hän hyökkäisi entisen poikaystäväni kimppuun ja järjestäisi vähintäänkin yhden meistä sairaalaan.

Kun huhuilin eteisestä veljeni nimeä, melkein toivoin ettei hän olisi kotona. Olin hänelle vihainen, ja jos hän olisi heittäytynyt aggressiiviseksi, en olisi tiennyt mitä tehdä. Luultavasti olisin raivonnut takaisin ja sanonut jotain väärää, mitä olisin katunut myöhemmin. Osoittautui kuitenkin, että pelkoni oli turha. Kun Chris ilmestyi eteiseen, hän ei huutanut tai rynnistänyt kohti. Hänen kasvonsa eivät täyttyneet raivolla eivätkä kädet puristuneet nyrkkiin. Hän pysähtyi kesken askeleen järkytys kasvoillaan, eikä kukaan edes hengittänyt pieneen ikuisuuteen. Minuutti siinä taisi loppujen lopuksi mennä.

En ole varmaan koskaan ollut niin yllättynyt kuin siinä vaiheessa, kun Chrisin hartiat alkoivat hytkyä ja kyyneleet valua hänen silmistään. Hän käveli Scottin luokse kuin jokainen askel tekisi kipeää, ja halasi entistä ystäväänsä henkeä haukkoen. Scottin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän halasi takaisin saamatta sanaakaan suustaan.

Vaihdoin Noran kanssa hämmentyneen katseen heidän halauksensa aikana, kunnes Chris viimein irrottautui ja kääntyi minuun päin. Siinä vaiheessa minulla ei ollut aavistustakaan mitä hän sanoisi, enkä ole varma olinko enemmän yllättynyt vai huvittunut kun hän viimein puhui: "Astianpesukone pitäisi tyhjentää."

Chase ja Travis olivat etääntyneet elämästäni, mutta Scott sai senkin hoidettua kuntoon. Scott soitti Chaselle ja pyysi häntä kylään, ja siinä taisi mennä viisi minuuttia, kun Chase ja Travis ilmestyivät oven taakse paukuttaen ovea niin lujaa, että koko naapurusto varmasti kuuli. Samalla sekunnilla kun Chase näki minut, hän ryntäsi halaamaan minua, ja sillä hetkellä olisin voinut itkeä ilosta. Toki hän halasi Scottiakin - mutta vasta minun jälkeeni ja vasta mulkaistuaan tätä ja saatuaan jonkinlaisen selityksen häipymisvälikohtaukselle. Selityksen johdosta Chase tosin päätyi mulkaisemaan myös Chrisiä, mutta Chasella ei ole tapana kantaa kaunaa. Silti, hän halasi minua ensin!

 Asiat alkoivat hitaasti palautua takaisin normaaliksi. Scott muutti toistaiseksi Chrisin luokse, koska hänellä ei luonnollisesti ollut enää omaa taloa kaupungissa. Chris alkoi Scottin varovaisesta ehdotuksesta käymään psykologilla avaamassa tunnelukkojaan. Kaduin, ja kadun edelleen sitä, etten ollut ehdottanut asiaa aiemmin. Kyllä minä näin, ettei veljelläni ollut kaikki kunnossa. Minulla ei vain ollut voimia auttaa ketään muuta, kun olin itse niin hajalla.  

"Herää", Nora sanoo hymyillen ja tönäisee minua olkapäähän, palauttaen minut takaisin nykyhetkeen. Hymyilen takaisin. On helpottavaa huomata, ettei minun tarvitse enää vääntää hymyä kasvoilleni väkisin. 

"Olen hereillä", sanon, ja se on nyt enemmän totta kuin pitkään aikaan. Ehkä ne sumuiset, ankeat päivät ja katkerat kyyneleet olivat kaiken arvoisia, sillä nyt osaan arvostaa jokaista hetkeä täydellä sydämellä.

"Nora, eikö niin?" ruskeahiuksinen, lämminsilmäinen poika kysyy Noralta vieressäni. Silmiini syttyy välitön pilke ja valpastun istuimellani. Tuijotan Noraa kiinteästi rekisteröidäkseni hänen jokaisen liikkeensä ja ilmeensä värähdyksen. Juuri nyt Nora näyttää aavistuksen säikähtäneeltä.