Epätäydellinen

LUKU 6

Valvon koko yön, jälkipaniikin kyyneleet valuen silmistäni tasaisin väliajoin, tuhansien ajatusten virratessa mieleni lävitse samanaikaisesti. Chris nukkuu sängyssä seinän vieressä, toinen jalka patjan ulkopuolella ja hiki valuen hiusten alta. Hän on ainoa sukulaiseni maisemissa tällä hetkellä, joten hän sai jäädä sairaalaan kanssani. Hän oli niin uupunut, kun minut kaikkien testien jälkeen viimein kärrättiin pyörätuolilla huoneeseen, jossa minun on määrä nukkua, että nukahti vaikka lupasikin pysyä hereillä tukenani. En syytä häntä nukahtamisesta, sillä toivoinkin hänen nukahtavan. Hän ansaitsee leponsa, enkä ikinä syyttäisi häntä siitä, ettei hän ole tukenani. Olen itse sanonut, että pärjään itse. Hän ei ole minulle mitään velkaa, ei rakkautta eikä huolenpitoa.

Olen täynnä mustelmia, ruhjeita ja haavoja. Naamani on kokonaan puoliksi ruhjeen peitossa, kaksi kylkiluutani on murtunut ja ranteeni on nyrjähtänyt yrittäessäni nähtävästi vaistomaisesti ottaa käsillä asvaltista tukea. Siitä huolimatta olen henkisesti enemmän hämilläni, palasina. En voi olla ajattelematta "entä jos" yhä uudelleen ja uudelleen. Entä jos olisin törmännyt väärässä kulmassa? Entä jos pääni olisi haljennut? Entä jos olisinkin kuollut? Entä jos... entä jos kukaan ei olisi jäänyt kaipaamaan minua? Entä jos kaikki olisivat olleet vain helpottuneita, jos olisin nyt poissa?

Ajatukseni keskeyttää Chrisin suusta kuuluva voihkaisu. "Sarah", hän sanoo, ja automaattisesti vastaan: "Mitä?" Ääneni kuulostaa käheältä itkemisestä. Toivon, ettei veljeni huomaa, sillä en ole varsinaisesti itkevää tyyppiä. En välitä mistään tai kenestäkään, joten miksi olisin tuhlannut kyyneleitäni? Nyt en vain voi sille mitään, sillä en osaa enää hallita tunteitani, en tänä yönä. Vilkaisen kelloa veljeni puhelimesta, jonka hän jätti viereeni. Kolme yöllä. Seuraavaan tarkastukseen, jossa varmistetaan etten menetä muistiani tai mitään, on vielä pari tuntia.

Veljeni ei vastaa minulle, lausuu vain nimeni uudestaan. Hän kuulostaa epätoivoiselta, mutta juuri kun olen kysymässä mikä hätänä, hän toistaa nimeni vielä kolmannen kerran. Siitä tiedän, että hän on unessa. Jos hän olisi hereillä, hän kertoisi heti, mikä hänellä on. Hän tietää tasan tarkkaan, kuinka vihaan epätietoisuutta, eikä tosiaankaan tahallisesti kiusaisi minua nyt.

"Sarah, ei!" hän huutaa unen samentamalla äänellä, kun samassa hänen silmänsä räpsähtävät auki. Hän tuijottaa minua säikähtäneenä, ilmeellä, joka pistää minut välittömästi liikkeelle.

Nousen sairaalasängyltä voihkaisten, mutta kivusta välittämättä asetun veljeni viereen. Kipu ei ole läheskään tarpeeksi siihen, etten reagoisi ainoan minusta välittävän ihmisen hätään. "Ei hätää, se oli vain unta, olen tässä", toistelen huomaamatta aluksi, kuinka järkyttyneenä Chris katsoo minua. Hän katsoo minua kuin olisin hänelle vieras, aivan toinen ihminen. Hän ei katso minua niin pelkästään siksi, että hänen näkökulmastaan altistin itseni kivulle rynnätessäni hänen luokseen painajaisen jälkeen, vaan siksi, että ylipäätään... no, ryntäsin hänen luokseen.

Minä en ole tällainen. Vihaan kosketusta, vihaan ihmisiä, vihaan lohtua. Sellainen minä olen. Olen ihminen, joka ei todellakaan ryntää auttamaan muita. Ihminen, joka halveksii muiden tuskaa. Omasta näkökulmastani tosin ainoa käsillä oleva fakta tällä hetkellä on se, että vaikka vihaankin kaikkea ja kaikkia muita, en tosiaankaan vihaa veljeäni. Hänen ei kuulu kärsiä, ei varsinkaan minun vuokseni. Hän on ainoa tässä maailmassa, jossa on järkeä.

Odotan nuhtelemista siitä, että olen jalkeilla. Odotan luentoa siitä, kuinka kylkiluuni on murtunut, kuinka olen naarmuilla, ruhjeilla ja mustelmilla. Odotan käskyä, että minun pitäisi mennä takaisin nukkumaan ja ottaa rauhallisemmin. En saa mitään niistä. Sen sijaan hän halaa minua, halaa niin tiukasti että vinkaisen. Hän ei edes hellennä otettaan, niin helpottunut hän on.

"Et uskokaan kuinka onnellinen olen, että olet siinä. Juuri siinä." Minulla on tunne, että hänen sanansa ovat moniuloitteisempia kuin miltä ne kuulostavat. Hän tarkoittaa myös sitä, että olen viimein edes hetkeksi päästänyt suojakuoreni raottumaan. Tämä on tapani ilmaista, että välitän hänestä, vaikken sitä ääneen pystykään sanomaan. En vielä, en ehkä ikinä, mutta on jo saavutus että osoitan välittäväni.

"Ole kiltti ja hellitä vähän", sanon henkäisten. En haluaisi vihjaista sanallakaan, että hän tahattomasti satuttaa minua, mutta hänen tarvitsee tietää. Hän tottelee välittömästi, irroittaa otteensa säikähtäneenä ja pupillit laajenneina. "Anteeksi", hän sanoo. Pudistan päätäni torjuvasti. "Älä", vastaan. "Älä pyydä anteeksi."

"Haluatko kertoa siitä?" kysyn viitaten hänen uneensa hetken hiljaisuuden jälkeen. Voisinpa todeta hiljaisuuden olleen täynnä luottamusta, helpotusta ja sisarellista iloa, mutta se oli yksinomaan kiusallinen. En ole tottunut näyttämään tunteitani veljelleni, eikä hän minulle, koska en ole koskaan osoittanut kiinnostusta. Hän on aina sanonut, että voin kertoa hänelle mitä vain. Olen käskenyt hänen tukkia turpansa. Emme ole olleet läheisiä enää moneen vuoteen, ja vaikka kuinka välittäisimme toisistamme, välimme eivät millään voi korjaantua yhdessä hetkessä. Yksi onnettomuus ei voi korjata kaikkea, mutta se voi antaa meille alun.

Hän pudistaa päätään äänettömästi kieltäytymisen merkiksi, mikä saa minut hiukan pettymään. Olisin toivonut hänen voivan avautua minulle, mutta en voi sanoa olevani yllättynyt. Hän on aina ollut lohduttaja, ei lohdutettava. Elämä on antanut meille kaikille roolit, jotka ovat kasvattaneet ympärillemme muurin. Osan ihmisistä kuuluu olla täydellisiä, niitä jotka auttavat, niitä jotka eivät itse tarvitse apua. Osa meistä taas on niitä, jotka eivät koskaan auta, mutta aina tarvitsevat apua.

"No..." aloitan tietämättä mitä aion sanoa. Chris katsoo minua hiljaa, haluaa antaa minulle mahdollisuuden puhua nyt, kun olen avannut suuni. "Toivottavasti nukut loppuyön paremmin", tokaisen viimein. En tiedä, miksi sanoin niin. Toki tarkoitan sanojani, mutta niissä ei ole sitä merkitystä, jonka tuo koiranpentusilmäinen poika oikeasti olisi halunnut kuulla. Olisin toki voinut sanoa rakastavani häntä, mutta se ei ole totta. En rakasta häntä. Pelkään, että minulla ei ole kykyä rakastaa. Olen yhteiskunnan vaatimusten pilaama lapsi, joka on samanlaisuutta pelätessään menettänyt kykynsä empatiaan, myötätuntoon ja rakkauteen.

Olen huomaamatta istunut veljeni sängyn reunalle, ja nyt tunnen oloni kiusaantuneeksi. Nousen ylös ja kävelen omalla pedilleni todeten, että yksinkertaiseen nousemiseen tarvitsee huomattavan paljon vatsalihaksia, jotka minulla huutavat vastalauseita. Henkäisen tukahtuneesti ja irvistän, kun asetun takaisin makuuasentoon. "Sarah..." veljeni aloittaa. Hän haluaisi myös sanoa minulle rakastavansa minua, mutta ei hän rakasta. Me molemmat tiedämme sen. "En halua, että sinuun sattuu", hän sanoo sen sijaan.

"Tiedän", vastaan pienesti hymyillen. Sen jälkeen emme puhu enää mitään sinä yönä. Mietin, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Muuttaako yksi onnettomuus minua oikeasti, vai onko minun toivoni kadonnut jo kauan sitten?

----

Moikka kaikki, pitkästä aikaa! Kommentoikaa ihmeessä!

#sorrynotsorry