Epätäydellinen

LUKU 31

JATKUU SARAHIN NÄKÖKULMASTA

Silmäni rävähtävät välittömästi auki, kun muistot kiemurtelevat tajuntaani. Kuvat täyttävät mieleni ja muistot saavat minut puristamaan käteni nyrkkiin. Muistan pamauksen, äkillisen kivun, lamaannuttavan pelon ja kovan maan allani. Pelko on mielessäni tuoreena, mutta ei minun puolestani. Scottin puolesta.

Minua ammuttiin. Scott oli siellä. Scott. Äkillinen, pakahduttava tunne täyttää sydämeni, ja hetken tuntuu kuin en voisi hengittää. En tiedä mitä tapahtui sen jälkeen, kun maailma pimeni ympäriltäni. Ampuja on voinut palata, voinut satuttaa Scottia. Yritän sanoa itselleni että ei, se on epätodennäköistä, ei varas olisi ottanut sellaista riskiä. Mutta jokin kertoo minulle, että jokin on vialla. Scott ei ole tässä. Olisin luullut, että hän on vierelläni kuin herään. Jotain on tapahtunut.

Päätäni särkee kuin tikka yrittäisi tehdä pesäänsä sen sisälle. Suutani kuivaa ja kyljessäni rummuttaa nyrkkiarmeija. Koko kehoni päästä varpaisiin tuntuu jäykältä, pienikin hengenveto aiheuttaa kivun aallon. Sydänmonitori piipittää vierelläni, kertoo että sydämeni lyö. Minun tekisi mieli repiä joka ikinen johto irti minusta ja olla välittämättä kehoani piiskaavasta kivusta, haluaisin juosta sairaalan käytäviä pitkin huutaen Scottin nimeä. Haluaisin nähdä hänet heti, varmistaa että kaikki on hyvin, halata häntä, suudella häntä. En kuitenkaan tee niin, koska yritän olla realistinen. En pystyisi juoksemaan, pystyisin tuskin edes kävelemään. En voisi jättää kipua huomiotta. Se elää minussa, on luonani kunnes opin tekemään järkeviä päätöksiä ja olemaan joutumatta tilanteisiin, joiden vuoksi päädyn sairaalaan.

Olen elossa. Hengitän sairaalan puhdasta ilmaa, tunnen jokaisen raajani kiinni minussa, tunnen pelkoa, kipua ja nälkää. Elossa. En vain osaa vielä iloita siitä, en niin kauan kuin en varmuudella tiedä Scottin olevan kunnossa. Enää en voisi valehdella itselleni, ettenkö olisi rakastunut häneen. Olen valmis pistämään hänen jokaisen tarpeensa omien tarpeiden edelle, olisin valmis antamaan henkeni hänen puolestaan. Jos hän vain on kunnossa, teen kaikkeni, että olen hänen arvoisensa. En haasta riitaa ryöstäjien kanssa tai aiheuta hänelle huolta niin pitkälle kuin se on minun vallassani. Haluan enemmän kuin mitään muuta kertoa hänelle, että rakastan häntä.

Kurotan käteni napille, jonka pitäisi kutsua henkilökuntaa. Kyljessäni vihlaisee ikävästi, mutta puren huultani ja pakotan itseni sietämään sen. Vedän varovasti henkeä, kurotan viimeiset millit käteni ja napin välissä ja vedän sitten käteni takaisin yrittämättä tehdä äkillisiä liikkeitä. Kivun kyyneleet kihoavat silmiini, mutta räpyttelen ne pois. Selviän tästä kyllä, tulen paranemaan ja elämä jatkuu. Jatkan elämääni Scottin kanssa. Kaikki järjestyy. Niin ainakin yritän vakuutella itselleni, mutta ääni päässäni vain jatkaa sen jankuttamista, että jokin on vialla. Scottin kuuluisi olla tässä.

Minun ei tarvitse odottaa paria minuuttia kauempaa, kun valkotakkinen mies astuu sisään. Hän on pitkä ja ankarailmeinen, ja hänen koko kehonkielensä viestittää, että hänellehän täällä ei ryppyillä. Sen enempää en ehdi hänen ulkonäköönsä perehtyä, kun veljeni työntää lääkärin sivuun ja ryntää hänen ohitseen luokseni.

Chrisin ilme on helpotuksen, suuttumuksen ja surun sekasotku, enkä osaa yhtään sanoa aikooko hän huutaa minulle vai julistaa ikuista veljellistä rakkauttaan. Hän avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta pudistaa sitten vain päätään ja tarttuu minua kädestä. Hänen kasvoiltaan näen, että jokin on hätänä. Jokin muu kuin vain se, että minua ammuttiin.

"Mikä on?" kysyn yrittäen pitää ääneni neutraalina. Se on yllättävän vaikeaa silloin, kun kurkku tuntuu hiekkapaperilta ja uudelleen orastava paniikki tekee pesäänsä vatsani pohjalle. Sivusilmälläni näen äkäisen lääkärin kävelevän sänkyäni kohti ja avaavan suunsa sanoakseen jotain. Hän ei varmasti erityisemmin ilahtunut Chrisin kiilauksesta, mutta veljeäni eivät näytä lääkärin tunteet kiinnostavan. Juuri nyt Chrisin silmät ovat kiinnittyneet vain minuun, ja hänen katseensa on vakava. Hän ei edes yritä huomioida lääkäriä, eikä näytä pahemmin harkitsevankaan sitä, että antaisi tämän puhua. "Se liittyy Scottiin", hän sanoo varovaisesti, mutta näen kiivauden leiskahtavan hänen silmissään sanojen myötä.

Hälytyskelloni alkavat heti soida ja sydämeni alkaa hakata lujempaa. Sydänmonitori hämmentyy ja näyttää yhtäkkisesti kiihtynyttä sydänkäyrääni kertomalla kaikille heräävän paniikkini. Tiesin, että jokin on vialla. Tiesin, mutten halunnut uskoa sitä. En halua uskoa vieläkään. "Scott? Onko hän kunnossa? Mitä on käynyt?" sanon ääneni kohotessa loppua kohden. Pysyn järjissäni vain siksi, että tiedän Scottin olevan elossa. Chris ei olisi noin rauhallinen, jos hänen paras ystävänsä olisi kuollut tai kuolettavasti haavoittunut. Ehkä veljeni oli ystävänsä luona äsken, kun ei ollut minun luonani? Ehkä Scott on täällä sairaalassa, toisessa huoneessa, parantumassa vammoistaan? Kuka häntä on satuttanut, milloin, miksi?

"Hän on kunnossa", Chris sanoo, mutta ilme hänen kasvoillaan tuntuu kertovan aivan toista tarinaa. Hän näyttää vihaiselta, enkä ymmärrä miksi. "Mutta hän on lähtenyt. Poistunut kaupungista."

Ilmeeni täytyy kuvastaa puhdasta kauhua. En edelleenkään ymmärrä. Scott sanoi rakastavansa minua. Ei hän voisi lähteä luotani nyt, ei silloin, kun ei edes tiedä tulenko kuntoon. Hän ei ikinä tekisi niin. Ei, jos todella rakastaa minua. Ellei... ellei hän valehdellut. Ellei hän luullut että kuolisin varmasti, ja halusi jäähyväisiksi antaa minulle lahjaksi ne sanat, jotka tiesi minun haluavan kuulla. "Miten niin lähtenyt?" saan sanottua vaivalloisesti. Sydämeni on puristunut rinnassani pieneen kasaan ja kipu koko kehossani on kaksinkertaistunut. On vaikea hengittää.

"Sarah, hengitä", Chris sanoo lempeästi, kuin koko maailma ei olisi juuri tuhoutunut ympäriltäni. Hän ei ymmärrä, että hänen sanansa tuntuvat tikariniskuna sydämessäni. Hänen ilmeensä on nyt huolestunut, mutta yhä vähän etäinen. Hänen mielensä seikkailee muualla, aivan kuin jotain muutakin olisi tekeillä. Hän on vihainen, mutta hänen silmissään näkyy tuskaa. Tietysti. Jos Scott on tosiaan lähtenyt, sen täytyy sattua Chrisiäkin.

"Miten hän... miksi?" Sanani tulevat ulos suustani pelkkinä henkäyksinä. En edelleenkään ymmärrä. Vaikka Scott ei rakastaisikaan minua niin kuin minä rakastan häntä, en silti ymmärrä, mikä antaisi hänelle syyn lähteä. Meillä oli jotain erityistä, jotain, minkä luulin olevan hänellekin aitoa.

"Näin hänet pikaisesti ennen kuin hän lähti", Chris aloittaa katsoen minua varuillaan, kuin voisin särkyä väärin valituista sanoista. Luultavasti voisinkin. Yhä huoneessa oleva lääkäri huokaisee ja ristii kätensä rinnalleen turhautumisen merkiksi, mutta antaa veljeni puhua. "Hän huusi päin naamaani, että hänen on pakko aloittaa alusta. Hän jätti kaiken taakseen puhelintaan myöten, ei kertonut edes minulle minne on menossa. Hän mainitsi jotain siitä, että tuntee nyt elämänsä arvon, eikä halua vaarantaa sitä yhtään enempää."

Aivoni menevät solmuun, enkä hetkeen voi mitenkään uskoa sitä. Chrisin kuvaileva henkilö ei kuulosta yhtään poikaystävältäni, ei siltä henkilöltä, jonka minä tunnen. Mutta sitten mietin vähän lisää. Oli minun vikani, että jouduimme vaaratilanteeseen. En suostunut hyväksymään varkaan ehtoja, joten pakotin hänet ampumaan meitä kohti. Saatoin Scottin vaaraan - hän olisi voinut menettää henkensä minun takiani. Totta kai Scott näkee sen niin, että kunniani oli minulle tärkeämpää kuin meidän henkemme. Kyllä, minä työnsin Scottin pois edestäni. Mutta kuka olisi estänyt varasta ampumasta uudestaan, sillä kertaa poikaystävääni kohti? Hän oli vaarassa siinä missä minäkin.

Minä olisin valmis kuolemaan hänen puolestaan. Se ei tarkoita sitä, että hän olisi valmis kuolemaan minun puolestani. Hän valehteli rakkaudestaan. Totta kai. Miksi hänenlaisensa poika rakastaisi minunlaistani tyttöä? Hän on täydellinen. Minä... en ole.

Vedän värisevästi henkeä ja suljen silmäni. Kylkeeni sattuu, mutta se ei vedä lähellekään vertoja sille, miltä sisälläni tuntuu. Sydämeni on pirstaleina. Kun avaan silmäni, kasvoni ovat ilmeistä tyhjät. Näen Chrisin edessäni, mutta hän ei ymmärrä, miltä minusta tuntuu. Kun viimein luulin saaneeni rakkauden, kun viimein kaikki oli menossa hyvin, tajuntani lasiseinät räjähtivät kappaleiksi ja paljastivat karun totuuden. Onni ei ole minua varten. Minulla ei ole enää mitään.

-------

No niin, sain vielä ennen joulua luvun aikaiseksi. Seuraava tuleekin sitten varmaan ensi vuonna. :D

Kiitos ja anteeksi ja ihanaa joulua ja mahtavaa uuttavuotta kaikille! ♥