Epätäydellinen

LUKU 14

En ole varma, miten päädyin ulos. Käärin nyrkkini vessapaperiin, mutta naamassani on yhä kuivunutta verta. Muistan hämärästi, että olen edelleen pukeutunut yöpukuun. Tiedän näyttäväni kaamealta, mutten jaksa välittää. Tiedän, että niiden harvojen tielleni osuvan katseet pysähtyvät minuun sekunniksi tai pariksi, mutta eivät hekään jaksa sen kauempaa välittää. Heillä on omat ongelmansa, omat huolensa. Heillä ei ole aikaa keskittyä kenenkään muun elämään. Totta kai jokaisella kadulla vastaan kävelevällä on oma tarinansa, mutta kuka jaksaisi jokaisen menneisyyden selvittää? Enhän minäkään jää pohtimaan, miksi tuo ohi kävelevä tyttö katsoo puhelintaan huultaan purren kuin hänen elämänsä riippuisi siitä. Ehkä hänen siskonsa on sairaalassa ja hän odottaa tietoja. Ehkä hänellä on draamaa ystävänsä kanssa, ja hän odottaa anteeksiantoa. Ehkä hän odottaa viestiä poikaystävältään. En voi tietää. En erityisemmin haluakaan.

En ole myöskään varma siitä, miksi päädyin Scottin ovelle. Ehkä siksi, että Chris tarvitsee häntä nyt. Tai ehkä siksi, että minä tarvitsen häntä nyt. Joka tapauksessa löydän itseni soittamassa hänen ovikelloaan, hengitys aivan liian tiheänä, kyyneleet silmissäni ja verta kasvoillani.

"Sarah?" hän sanoo oven avatessaan, ilme kuvastaen järkytystä. Tulemalla tänne tuon särön hänen täydelliseen maailmaansa, mutten voi sanoa olevani pahoillani siitä. Ehkä hän tarvitseekin jonkun romauttamaan itsensä pilvilinnastaan. Elämä on julmaa. Mitään muuta ei kukaan voi väittää.

"Scott", sanon hiljaa. Viime aikoina olen kuullut nimeäni toistettavan monta kertaa, monella eri tavalla. Jostain syystä pidän Scottin tavasta eniten. Ehkä siksi, että hän ei koskaan tunnu tuomitsevan minua. Hänen seurassaan minut tuomitsee vain yksi ihminen, ja se olen minä itse. Yritän palauttaa palveluksen sanomalla hänen nimensä niin neutraalisti kuin voin, pyytämättä äänelläni mitään.

"Tule sisään", hän sanoo varautuneesti, säikähtäneesti. Hän avaa ovea hiukan enemmän ja näyttää kädellä, mihin suuntaan minun pitäisi mennä. Jalat heikkona kävelen hänen ohitseen ja löydän tieni olohuoneeseen. Odotan hänen tulevan perässä ennen kuin käännyn kohtaamaan hänet.

"Istu alas", hän sanoo yksinkertaisesti, ilman että painostaa minua sanomaan mitään. Se on jotain, mistä pidän hänessä. Hän ei koskaan vaikuta siltä, että pakottaisi minut olemaan jotain mitä en ole, tekemään jotain mitä en normaalisti tekisi.

Istun alas. En siksi, että hän sanoo niin, vaan siksi, etten usko pysyväni pystyssä enää kauaa. Hän istuu myös, mutta toiselle sohvalle. Heillä on kolme sohvaa. En voi sanoa yllättyneeni. Hänen elämässään kaikki on moninkertaista.

"Isä tappoi äidin", sanon katsoen hänen lävitseen, vältellen hänen silmiään. Matkalla olin suunnitellut niin monta hellävaraista tapaa sanoa asia, mutta luovuin niistä kaikista. Mietin tuhanteen kertaan, miten tämä keskustelu voisi mennä, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Lopulta päätin, että paras tapa kertoa totuus on kertoa puhdas, kaunistelematon totuus. Kiertely vie vain aikaa elämältä, kun ajan voisi käyttää niin paljon parempaankin.

Scott vain katsoo minua, ilme tyhjänä kuin joku olisi nollannut hänet, pysäyttänyt ajan ja jättänyt kaiken siihen. Hän vain katsoo, niin pitkään että se tuntuu ajavan minut hulluksi.

"Auto-onnettomuus. Isä oli kännissä."

Hiljaisuus tuntuu kestävän vuosia, ennen kuin Scott viimein avaa suunsa. "Naamasi... kätesi..." Hänen äänensä on käheä ja pettää sanojen lopussa. Hänen ilmeensä on alkanut näyttää vääristyneeltä, kuin hän yrittäisi pitää itsensä kasassa muttei onnistu. Sen tunteen tiedän minäkin.

Pakotan itsestäni ulos tukahtuneen naurahduksen. "Olin niin vihainen. Olohuone taitaa olla mennyttä."

Hän pudistaa päätään. Vääristyneisyys hänen kasvoillaan alkaa muuttua vihaksi, suruksi ja epäuskoksi. "En usko sinua."

"Se on totuus", väitän katsoen häntä otsaan, heti silmien yläpuolelle. Hän vain pudistaa päätään.

"Chris?" hän kysyy, jättäen aiheen siihen. Tai ehkä hän vain siirtää sitä myöhemmäksi, koska tärkeämmät asiat odottavat ensin. Tällä kertaa on minun vuoroni pudistaa päätäni.

"Minun pitää mennä", Scott sanoo, tuijottaen minua tiiviisti, yrittäen pitää äänensä vahvana. Hän uskoo, että hänen täytyy pitää kaikki ympärillään kasassa. Tiedän, että hänet repii ajatus siitä, että hänen täytyy joko jäädä tänne lohduttamaan minua tai mennä pelastamaan paras ystävänsä. En halua tehdä siitä hänelle yhtään vaikeampaa.

"Niin pitää", vastaan, ja silloin tajuan, että sitä minä toivoinkin. Haluan, että hän menee pelastamaan veljeni kun en siihen itse pysty. Scott tietää, että Chris tarvitsee apua enemmän kuin minä. Olen hänelle kiitollinen siitä. En ole katkera siitä, että hän valitsee parhaan ystävänsä ennemmin kuin minut, koska niin sen kuuluu mennäkin. Olisin katkera jos hän tekisi toisin.

Kun Scott on poissa, minulle ei jää muuta kuin tyhjä tuijotus eteenpäin. Haluan, että Scott korjaa Chrisin, mutta kuka silloin voi korjata Scottin? Minusta ei ole siihen.

Scottin vanhemmat eivät ole kotona, enkä niin olettanutkaan. Scott kertoi minulle, silloin kuin hän yritti todistaa minulle olevansa epätäydellinen, että hänen vanhempansa eivät ole olleet läsnä hänen elämässään. Siinä me menimme eri suuntiin. Minun vanhempani olivat läsnä, mutta vihasin heitä silti. Hänen vanhempansa eivät olleet läsnä, mutta hän rakasti - rakastaa - heitä siitä huolimatta.

Kuulen ovelta koputuksen. Enempiä miettimättä nousen ylös ja suuntaan askeleeni ovia kohtia. Sieltä voisi tulla kuka vain - Scott takaisin, jos hän olisikin muuttanut mielensä, hänen vanhempansa, joku tuntematon, myyjä, murhaaja, mikä vain, kuka vain. Silti avaan oven. Ehkä en enää välitä, ehkä en koskaan välittänytkään.

"Sarah", kuuluu ovelta seisovan hahmon suusta. Hän katsoo minua päättäväisesti, leuka ylhäällä ja jopa pieni hymy huulillaan. "Scott soitti."

"Chase", sanon melkein henkäisten. Olisi pitänyt arvata, ettei Scottilla ole aikomustakaan jättää minua tänne yksin.

-

Mulle on tullut jäätävä inspiraatio kirjoittamisen suhteen, kiitos teidän kommenttien ja sen faktan, että tätä tarinaa oikeasti luetaan. Ja jatkakaa äänestämistä ja kommentoimista, arvostan ja rakastan!