Epätäydellinen

LUKU 32

Hymyilen vaisusti, kun tunnen kesätuulen puhaltavan kasvoihini. On ihana sää, juuri täydellinen syntymäpäivieni kunniaksi. On vaikea uskoa, että täytän 20. Mihin kaikki se aika on kadonnut, joka näiden vuosien välillä olisi pitänyt olla? Tuntuu kuin vasta eilen olisin ollut Scottin kanssa, kuunnellut, kuinka hän vannoi minun olevan täydellinen hänelle. Hetkeksi voin melkein unohtaa, että hän jätti minut kolme vuotta sitten eikä koskaan ottanut yhteyttä. Hetken voin uskotella itselleni, että kaikki on vielä kuin ennen, kun mielessäni ei ollut tilaa millekään muulle kuin onnellisuudelle. Kun suljen silmäni, voin kuvitella hänet eteeni. Kun kurkotan kättäni eteenpäin, voin melkein tuntea hänen kosketuksensa sormenpäissäni.

"Ihana nähdä sinun kerrankin hymyilevän", Nora sanoo tönäisten minua leikillisesti olkapäähän, romauttaen minut kuvitelmistani. Teen kaikkeni, etten sävähdä hänen kosketustaan. Nora on yksi niistä harvoista, jotka voivat koskettaa minua ilman, että pakenen välittömästi paikalta. Scottin jälkeen minun on ollut vaikea luottaa ihmisiin, vaikea päästää ketään lähelle. En ole tiennyt mihin uskoa, en taida tietää vieläkään. Kolme vuotta on pitkä aika päästä yli jostakusta, mutta sekään ei ole riittänyt. Ei, kun kyseessä on Scott.

Pitkän aikaa elin kuin unessa, sulkien kaikki ulkopuolelle. Chris ei ollut juuri sen paremmassa kunnossa, joten meistä ei ollut toisillemme kummoista seuraa. Kumpikaan meistä ei halunnut kuormittaa Chasea ja Travisia murheillamme, koska he olivat ansainneet onnensa. En voinut puhua Chrisille, sillä kipu hänen silmissään muistutti minua omasta tuskastani. Sydämeni ympärille oli kasvanut ruuvipuristin, joka ei hellittänyt otettaan, vaikka kuinka yritin hengittää. Tuntui, että kaikki merkitys oli kadonnut maailmasta, eikä mikään enää saisi minua pinnalle.

Jatkoin koulunkäyntiä, koska en voinut tehdä muutakaan. Elin elämääni siitä huolimatta, että tunteeni olivat turrat ja sydämeni tohjona. Nuorempana, kasvaessani, luulin aina olevani surullinen, jopa tuskainen. Ei. Vasta kun olin tuntenut rakkauden, saatoin tuntea niin suuren surun, että se tuntui murskaavan minut alleen. Se murskasikin, tuhosi kaiken sisälläni ja vei tunteeni aallon lailla mennessään. Minusta jäi pelkkä kuori, identiteettini oli enää vain musertava menneisyys ja tulevaisuuteni taulu ilman kuvaa.

En tiedä kuinka kauan aikaa kului, kun sitten kuulin ympärilleni muodostuneen terässeinän läpi jonkun puhuvan minulle koulussa. Aluksi olin varma, että kuvittelin. Kuka muka haluaisi puhua minulle, ihmisrauniolle, jonka ainoa matka oli alaspäin? Mutta kun käännyin, näin Noran katsovan suoraan minua kohti. Muistin hänet kyllä. Hänen veljensä bileissä sain ensisuudelmani pojalta, joka yritti käyttää minua hyväkseen. Nora avasi oven. Hän myös hymyili minulle koulussa, silloin kerran, kun koko muu maailma tuntui olevan minua vastaan. Silloin, kun toivoin vain, että joku ojentaisi käden ja repisi minut ylös siitä suosta, johon olin uponnut. Kun on aina katsonut ihmisiä vain nähdäkseen heidän kääntävän selkänsä, yksikin ystävällinen ele jää mieleen.

Hän ojensi jotain minua kohti - kirjaa, siltä se näytti. "Tiputit tämän", hän sanoi. Otin kirjan vastaan sanaakaan sanomatta ja kävelin pois hänen luotaan. Minusta ei ollut tarpeeksi jäljellä, että olisin jaksanut kiittää tai puhua hänen kanssaan. Hän kuitenkin palasi aina takaisin, halusi aina kysyä minulta jotain tai kertoa jostakin. Pikkuhiljaa aloin vastailla hänen kysymyksiinsä ja reagoida hänen kertomuksiinsa. Kerroin mistä hän voi ostaa psykologian kurssin kirjan halvimmalla hinnalla. Kerroin opettajista, joiden kursseilla hän ei ollut ollut, mutta joista hän halusi tietää. Kuuntelin juorut viimeisistä tapahtumista. En tiedä vieläkään, miksi hän halusi käyttää aikaa ja energiaa tutustuakseen minuun. Olen silti onnellinen, että hän teki niin. Hänen takiaan olen porras portaalta noussut ylöspäin, pystynyt elämään ilman jatkuvaa musertavaa painoa harteillani.

Hymyni on lipunut pois, mutta yritän pakottaa sen takaisin huulilleni. "On nätti päivä", sanon Noralle. Hän on minua vuoden nuorempi, 19-vuotias, mutta paljon fiksumpi kuin minä. Hän menestyy koulussa, antaa loistavia neuvoja ja auttaa apua tarvitsevia. Ehkä hän siksi auttoi minua. Olen huomannut, että hänellä on tarve parantaa ihmisiä ympärillään, hän ei kestä tuskaa kenenkään kasvoilla. Hänen onnensa perustuu puhtaasti siihen, miltä ympärillä olevista ihmisistä tuntuu. Minusta on uskomatonta, miten joku voi olla niin epäitsekäs ja puhtaasti hyvä, varsinkin kun olen itse kaikkea muuta.